1983 Urkurakentamo Virtanen Opus 91 18+2/II mek

Disposition laativat yhteistyössä kanttori Maija Tynkkynen ja Veikko Virtanen. Äänityksen tekivät Helmuth Gripentrog ja Veikko Virtanen. Julkisivun suunnitteli oululainen arkkitehti Jorma Huusko. Urut lienevät suomalaisen urkujenrakennuksen 1980-luvulla heränneen tyyliurkuajattelun ensimmäisiä merkkejä. Uruissa on temperoitu viritys, ja tasauspalkeet on jätetty pois. Urut vihittiin käyttöön 29.6.1983.

Urut ovat kirkon kuorissa eteläsivulla saarnatuolia vastapäätä. Sormiopillistöt ovat päällekkäin, toinen sormio paisutuskaapissa. Jalkiotorni on urkujen vasemmassa laidassa. Sen alaosassa sijaitsee puhallin ja pystysuuntaiseksi rakennettu, jousikuormitettu palje. Jalkion pillistö on osittain tornissa, osittain pääpillistön ilmalaatikolla, koska osa pilleistä on lainattu I-sormiolta. Miten tämä käytännössä tapahtuu en ole päässyt näkemään, kun ilmalaatikko on verraten korkealla.

Kaapissa lie nähtävissä 1980-luvun postmodernistisen arkkitehtuurivirtauksen ns. Oulun koulun vaikutusta, mikä on tavallaan merkittäväkin osa paikallishistoriaa. Fasadin kaaret lienee lainattu kirkon kaari-ikkunoista, ja historiallisen urkukaapin muotoa on sovellettu sen alkuperäisiä syitä turhan tarkoin huomioimatta. Urkujen ulkoasu ei siis varsinaisesti ole seurausta sen rakenteesta, kuten historiallisissa urkukaapeissa useimmiten. Jalkiotornikin on oikeastaan vain kulissi, jossa toki on jalkiopillejä, mutta todellisuudessa jalkio on muuten sovitettu pääsormion ilmalaatikon kanssa yhteen.(1) Soittajan työympäristö on tehty mahdollisimman aneemiseksi. Koskettimet ovat mustaa puuta lukuunottamatta yläkoskettimien valkoisia päällyksiä. Rekisteritapeissa on ehkä hieman 1800-luvun tyyliin posliiniset äänikertanimikyltit. Kaikki muu on maalattu valkoiseksi. Valkoista linjaa jatkaa myös sormion päällä oleva suojakotelo, joka nostetaan pois soiton ajaksi. Sinänsä urut istuvat ihan kivasti kirkon 2000-luvun sisätilaremontin jälkeiseen kerrokselliseen, jopa melko eklektiseksi luonnehdittavaan kokonaisilmeeseen.

Muutaman konsertin kuunneltuani ja muutaman minuutin itsekin kokeiltuani sanoisin urkujen soinnin olevan barokkinen. Sitä tukee myös viritysjärjestelmä, jonka nimikin minulle joskus kerrottiin, mutta jonka olen sittemmin unohtanut. Myönnytys myöhempien aikojen musiikille on toisen sormion sijoittaminen paisutuskaappiin. Jalkio on moniin muuten vastaaviin saman ajan kuoriurkuihin nähden kohtalaisen laaja kaksine kieliäänikertoineen. Urkujen ääni ei täytä kirkkoa, vaan plenorekisteröinnilläkin se kuulostaa yllättävän hiljaiselta ja yläsävelvoittoiselta. Äänellisesti näillä uruilla luonnistuu käsittääkseni hyvin barokin ajan musiikki, ei ehkä niinkään seurakunnan veisuun johtaminen, mikä ei luonnollisesti olekaan kuoriurkujen päätarkoitus. Parvella on sitä varten hienot Kangasalan pneumaattiset urut aivan sotia edeltävältä kaudelta.

VIITTEET

1 Kysymys tanskalaisen urkujenuudistusliikkeen mukaisesta urkumaisuudesta on nykyään kai aikansa elänyt; kaikkea saa tehdä, mutta voi urkuja silti lähestyä ja arvioida aivan hyväksyttävästi myös sen perusteella, miten hyvin niiden tekniikka, rakenne ja ulkoasu liittyvät toisiinsa.

20.11.2011
päivitetty 28.01.2013