Rakentelin soittokonsolia virtuaaliuruille jo joskus yli viisi vuotta sitten. Diplomityön teon ohessa otin soittotunteja ammattikorkean urkupedagogiopiskelijoiden harjoitusoppilaana. Varsinkin sen aikaisella budjetilla konsoli oli lähes välttämätön, jotta soittoläksyjä pystyi harjoitella kotona.

Koska en hankkinut VPO:ta varten erillistä tietokonetta enkä saanut monessa muussakin käytössä olevalla kotitietokoneella käytöliittymää tarpeeksi yksinkertaiseksi, jotta soittopelin saisi ilman insinööritaitoja viriteltyä toimintaan, jäivät virtuaaliurut sen jälkeen hyvin vähälle käytölle.

PC:ssä yksi iso haaste on ollut äänen viive eli latenssi, joka tarkoittaa sitä, että kosketinta painettaessa kestää hetken ennen kuin ääni alkaa. Tämän takia soittokonsolin tuntuma on kuin pneumaattisissa uruissa. Viivettä saa lyhennettyä tehokkaammalla prosessorilla ja nopeammalla muistilla, mutta minun kiinnostukseni ja budjettini eivät ole riittäneet laitehifistelyn tielle lähtemiseen.

Toinen takerteleva asia virtuaaliuruissa on äänikertojen valinta, joka ei hiirellä ole yhtään miellyttävää. Jotkut ovat rakennelleet erillisiä rekisteritappeja tai hankkineet valintakytkimiä sitä varten. Niissä ei kuitenkaan yleensä pysty päivittää äänikertanimiä samalla, kun vaihtaa virtuaaliurusta toiseen. Kaikkein yksinkertaisin ratkaisu tähän olisi kosketusnäyttö tai kaksi, mutta PC-ympäristössä ne ovat olleet sen verran hintavia, ettei niitä ole kannattanut ostaa pelkästään urkukäyttöä varten.

Pari vuotta sitten törmäsin netin syövereissä mobiililaitteissa toimivaan Napo virtuaaliurkuohjelmaan, mikä vaikutti heti ensiajatuksesta toimivalta ratkaisulta kankean PC:n sijaan, jos vain laitteiden prosessoriteho ja työmuisti riittäisivät pyörittämään pillien äänidataa. Applen laitteet ovat tunnettuja sujuvasta ja latenssittomasta äänen prosessoinnista, ja kannettavissa laitteissa on vakiona kosketusnäytöt, joten tässä vaikutti olevan ratkaisu molempiin VPO:ta vaivanneisiin probleemeihin.

Youtubesta löytyvien tarpeeksi uskottavien esittelyvideoiden kannustamana innostuin hankkimaan alennusmyynneistä iPadin, johon sitten latailin kyseisen urku-appin ja rupesin testailemaan.

Aivan Hauptwerkin tasoiseen suoritukseen Napo-appseilla ei vielä ainakaan tunnu pääsevän, mutta järjestelmästä saadaan tällä tavoin ennenkokemattoman yksinkertainen. Osa puutteista johtuu äänipankkien viimeistelystä, joka voisi olla parempikin.

iPadin (tai muun sopivan iOS/macOS-laitteen) lisäksi tarvitaan vain Applen omaan liittimeen sopiva USB-väylää tukeva adapteri, ja laitos on valmis kytkettäväksi mihin tahansa USB-liitäntäiseen MIDI-koskettimistoon. Virransyöttökin tuntuisi onnistuvan tarvittaessa iPadin akulta, joten systeemi on hetken aikaa myös langaton, ainakin jos kuulokkeet riittävät äänentoistolaitteeksi.

Ja sitten varsinaiseen asiaan. VPO-konsolini jalkion kytkimet oli sahattu puretun sormiokoskettimiston piirilevystä ja juotettu uudestaan yhteen ristikytkentäkaapelilla. Tulos ei ollut kovinkaan vakaa, ja jalkiota ovat vaivanneet kaikenlaiset pikkuviat.

Nyt virisi ajatus rakentaa elektroniikka - tai ainakin kytkinosa - uudestaan magneettikytkimillä. Reed-magneettikytkimiä käytetään yleisesti kaupallisissa sähköuruissa. Koskettimessa on magneetti, joka sitä painettaessa siirtyy Reed-kytkimen lähelle ja muuttaa kytkimen virtaa läpi päästäväksi tai päin vastoin riippuen kytkimen tyypistä. Magneettikytkimet on tukevinta ja kätevintä juottaa piirilevyyn, joka sitten ruuvataan kiinni jalkioon. Levyyn tulee varsinaisen kytkimen lisäksi pari diodia kosketinta kohti.

Tarvittavat osat olin tilaillut jo aiemmin, mutta korona-ajan iskiessä koitti otollinen tilaisuus piirilevyjen suunnittelulle. Jotta magneettien toiminta saataisiin tarpeeksi vakioksi, täytyi komponenteista tehdä koekytkentöjä testikytkentälevyyn, joilla varmistettiin käytännön toimivuus. Pelkona oli, että yllättävän voimakkaaksi osoittautunut magneetti vaikuttaisi liikkuessaan myös viereisen koskettimen kytkimeen.