J.N Cahmanin rakentamat urut Ruotsin Lövstabrukissa (1728). Kuva: Elliord Mattsson, Riksantikvarieämbetet. Public domain. Wikimedia Commons

Monet muistavat menneen vuoden varmaan pääasiassa koronaviruksesta. Kiitos Pohjanmaan pääosin hyvän tautitilanteen, elämä on alkupaniikin jälkeen voinut jatkua melkein entisiä ratojaan. Urkuharrastukseen se on vaikuttanut lähinnä niin, että kirkot eivät ole olleet auki eikä turistireissuja ole tullut tehtyä ihan samaan malliin kuin aikaisemmin.

Menneen vuoden aikana on kuollut ainakin kaksi suomalaiseen urkuajatteluun ja urkujen soittoon paljon vaikuttanutta urkuria ja teoreetikkoa: urkusuunnittelija, opettaja, director cantus ja director musices Asko Rautioaho sekä tutkija, director musices, prof. Paavo Soinne. Ensinmainittu muistetaan parhaiten varmaan urkumatrikkelistaan, jälkimmäinen laajasta opetustyöstään Sibelius-Akatemiassa. Rauha heidän muistolleen.

Omalta osaltani urkuvuosi 2020 sujui ihan kivasti, pieniä kehitysaskeleita ottaen, kuten blogista on luettavissa. Seuraavassa nostan lähinnä hengenviljelyn saralta esiin kolme asiaa, jotka ovat värittäneet kuluneen vuoden urkuajatuksiani ja joita ei niin kovin teknillisessä urkupäiväkirjassa tulisi muuten käsiteltyä.

Urkuri Sietze de Vries esittelee Hökhuvudin Olof Schwan -urkuja vuodelta 1783.

1700-luvun urkujenrakennuksesta

Göteborgin kansainvälinen urkuakatemia GIOA tekee monella rintamalla merkittävää työtä urkujen ja urkumusiikin eteen. Youtubessa heillä on mm. laaja videokirjasto, jonne tulee jatkuvasti uusia striimauksia ja erikseen tehtyjä lyhytvideoita.

GIOA on julkaissut vuoden mittaan esitelysarjaa, jossa käydään läpi kymmenen säilynyttä ruotsiin 1700-luvulla rakennettua urkua ja niiden ominaisuuksia. Jokaisesta soittimesta on kuvallisen ja sanallisen teknisen esittelyn ohella videoitu mm. urkuri Sietze de Vries´n äänikertakohtaisia sointinäytevideoita, joilla hän improvisoi paljolti tuttujen koraalimelodioiden pohjalta.

Vuosisadan ruotsalainen urkujenrakennus voidaan jakaa kahteen koulukuntaan: linköpingiläiseen ja tukholmalaiseen. Videoille on valittu edustajia molemmista koulukunnista, ja erityisesti ensinmainittua on seurattu jopa 1800-luvulle saakka. Tukholmalaista koulua on käsitelty vain vanhimpien edustajiensa Johan Niclas Cahmanin ja hänen kisällinään aloittaneen Olof Hedlundin sekä viimeisen edustajansa Olof Schwanin osalta. Molempien koulukuntien uruissa on paljon yhteisiäkin piirteitä ja sekin käy hyvin ilmi videoista.

Sietze de Vries esittelee Björklingen Olof Hedlund -urkuja vuodelta 1740.

Tukholman koulun urkuja on rakennettu useita myös Suomen puolelle. J.N. Cahman (1675-1737) teki 1727 Turun tuomiokirkkoon 32 äänikertaiset kaksisormioiset urut, jotka olivat valmistumishetkellään Ruotsin valtakunnan suurimmat tai ainakin yhdet suurimmmista.(1)

Cahmanin aloittamaa traditiota jatkoivat hänen kisällinsä Olof Hedlund (1707-1749) sekä Daniel Stråhle (1701-1746). Hedlund peri Cahmanin verstaan, mutta Hedlundin kuoltua ei verstaalle löytynyt jatkajaa. Sen sijaan Daniel Stråhlen verstasta jatkoivat kisällit Jonas Gren (1715-1765) ja Danielin veljenpoika Petter Stråhle (1720-1765). Heidän jälkeensä verstas siirtyi edelleen kisälli Carl Wåhlströmille (1736-1780-luku?), joka teki konkurssin ja muutti Suomeen 1776-77. Gren & Stråhlella opissa ollut ja Ruotsin Silbermanniksikin tituleerattu Olof Schwan (1744-1812) otti Tukholman verstaan hoitaakseen ja jatkoi toimintaa aina vuoteen 1812. Mainitut henkilöt ovat tuttuja myös Suomen urkuhistoriasta.(2)

Bungen urut (Gren & Stråhle 1756) tehtiin alunalkaen Tukholman ranskalaisreformoituun kirkkoon.

Tukholman koulu painotti ehkä muita aikakautensa rakentajia enemmän käytännöllisyyttä ja sen piirissä syntyi tiettävästi koko maailman mittakaavassa ainutlaatuinen yksisormioinen liitejalkiollinen urkutyyppi, joka mahtuu pienenkin kirkon parvelle, jonka rakenne on luotettava ja soittokoneisto kestää käyttöä ja joka puhuttelee minua kovasti.

Noin kymmenäänikertaisen soitintyypin monipuolisuus on kokoonsa nähden hämmentävää. Osa äänikerroista on jaettu basso- ja diskanttipuoliskoihin, jolloin esim. jalkiolle ja vasemmalle kädelle voidaan rekisteröidä eri äänikertoja kuin oikealle kädelle. Principalpleno on klassiseen tapaan täydellinen ja käytössä on myös hiljaisia huilurekisteröintejä sekä värikkäitä kieliäänikertoja. Äänikertojen balanssi korostaa matalia ääniä ja sointi tukee erinomaisesti yhteislaulua. Suomalaiset urkurakentajat liittyivät 1700-luvun jälkipuoliskolla tähän jatkumoon ja osallistuivat urkutyypin kehittämiseen, mutta on harmillista, että Suomessa ei tällaisia urkuja ole enää missään soittokuntoisena, lukuun ottamatta Nauvon Schwan-urkujen suurelta osin alkuperäiseen asuun palautettua ensimmäistä sormiota.(3)

Kanttori Kristina Shtegman soittaa Ljusdalin restauroituja Gren & Stråhle -urkuja (1764).

Huippuunsa urkutyyppi kehittyi ehkäpä juuri 1700-luvun puolivälin jälkeen, jolloin sointi-ihanne alkoi kääntyä barokin kontrastoivasta värikkyydestä kohti 1800-lukua, sinfonisia urkuja ja romantiikan dynamiikkavaihtelun vaatimusta, mutta barokista ei ollut vielä kunnolla irtauduttu.

Ljusdalissa on muutama vuosi sitten osittain suomalaisin voimin käyttöön palautettu ja restauroitu 12 ja puoliäänikertainen Gren & Stråhle -urku (1764; 1 sormio ja liitejalkio), jolla seurakunnan kanttori Kristina Shtegman on tehnyt viime vuonna äänitteen.

Sietze de Vries´n videoiden ohella esimerkiksi Shtegmanin Bachin Passacaglia ja Fuuga c-molli BWV 582 osoittaa, kuinka vähemmän voi joskus olla enemmän. Esittämistekniikoissa ja mikrofonien asettelussa makuja on monenlaisia, mutta urkujen kokoonsa nähden iso sointi pääsee tässä kappaleessa hyvin esiin. Isoja urkuja tarvitaan, mutta oikeastaan vielä enemmän tarvitaan pieniä ja uskottavan kuuloisia urkuja.

Tulevaisuuden kirkko †: "Pilliurut myytävänä. Lähtee käyntiin, mutta kuulostaa epävireiseltä. Myydään tilanpuutteen vuoksi."

Urut myytävänä

Uusia urkuja on Suomessa hankittu harvakseltaan, mutta sitäkin useampia urkuja on myyty, jopa huutokaupalla, tai annettu pois.

Helsingin seurakuntayhtymän varastoista sai loppukesällä hakea urkujen soittopöytiä, mm. Johanneksen kirkon alkuperäisen Walcker-soittopöydän, jonka penkkiä kuluttaneista urkureista tulee mieleen ainakin Oskar Merikanto. Kyse oli siis ihan kansallisaarteesta.

Markkinataloudessa asioitten hinta määrittyy loppujen lopuksi juuri huutokaupassa, ja on omalla tavallaan kiinnostavaa joskaan ei valtavan yllättävää, että urkuja ei näissä huutokaupoissa noteerata kovinkaan korkealle.

Esimerkkeinä mainittakoon uusien urkujen tieltä tai tilojen uudelleenjärjestelyistä johtuen nettihuutokaupoissa vuoden varrella myytyjä soittimia, mm. Liedon urut 1970-luvulta, joista aluksi tarjottiin 1700€, mutta jotka tulivat hetken päästä uudelleen huudettavaksi, ja tuolloin niistä tarjottiin enää 100€. Suomenlinnan kirkon urut maksoivat 61€ ja muutama vuosi sitten Mellunmäen kappelista lahjoituksena Ylivieskaan siirtyneet urut annettiin pois ilmaiseksi.

Eivät nuo ole olleet mitään ainutlaatuisia helmiä instrumenttien joukossa, ei välttämättä edes "käyttöurkuja" nykymielessä, mutta valtavasti vaivannäköä niiden tekoon sisältyy ja se ei markkinataloudessa oikein saa ansaitsemaansa arvostusta.

Toisaalta urkujen siirtäminen ei ole ilmaista - siihenkin liittyy taas vaivannäköä ja työtunteja. Siinä mielessä maksetut hinnat ovat paremmin ymmärrettävissä. Urut ovat arvokkaat omalla paikallaan, mutta kun ne pitää saada pois, se maksaa. Hienoa, että kierrätysuruille löytyy ottajia.

Turun lääninvankilan urut. Valokuva Pentti Pellon mittauspiirustuksesta vuodelta 1992.

Vuoden urkutärvääjä ja vuoden urkuteko

Vuoden varrella on siis kuulunut uutisia sekä urkujen hävittämisestä että rakentamisesta, mutta yksi urku-uutinen nousi ylitse muiden.

Ostin kohta kymmenen vuotta sitten J.A. Zachariassenin (1839-1902) tekemien ja Suomen ensimmäiselle naisurkuri Ina (Edvina Sophia) Durchmanille (1854-1937)(4) kuuluneiden kamariurkujen jäänteitä - ja muuten maksoin niistä enemmän kuin yksikään noista edellämainituista kokonaisista huutokauppauruista maksoi.

Zachariassen rakensi kaikkiaan viisi pientä kamariuruiksi luokiteltavaa soitinta, mutta ne ovat tiettävästi kokonaan hävinneet lukuunottamatta näitä omistamiani jäänteitä sekä Turun lääninvankilan kirkon urkua vuodelta 1881.(5)

Lääninvankilan urut on esitelty Suomen historiallisten urkujen tietokannassa, ja Pentti Pelto tutki niitä väitöskirjansa sekä Sibelius-Akatemian 1990-luvun urkututkimushankkeiden yhteydessä. Urut ovat säilyneet 2000-luvulle täysin muuttamattomina (6), jopa ilman sähköpuhallinta, ja ne ovat siis olleet aivan ainutlaatuinen soitin Suomessa.

Mutta mitä sodan pommitukset, tulipalot ja innokkaat uudistajat eivät onnistuneet tuhoamaan, sen tuhosi tämä merkillinen aika, jossa kulttuurisen pääoman arvoa ei huomata(7). Vaikka rakennuksella oli suojelustatus ja urut noteerattu historiallisten urkujen inventoinnissa, päästi vankilan entinen omistaja Senaatti-kiinteistöt siitä huolimatta ne melkein tuhoutumaan. Siitä Senaatti saa kunniamaininnan vuoden urkutärvääjänä.

Turun lääninvankilan toiminnot siirtyivät uusiin tiloihin vuonna 2007, ja vanhat vankilarakennukset jäivät vuosiksi vaille käyttöä. Opastettuja seikkailukierroksia vankilaan on järjestetty tänä aikana, ja seikkailukohteena vankila on joillekin tainnut merkeistä päätellen olla ilman opastustakin.(8)

Lääninvankilan kirkko ja sen parvella olevat urut ehtivät kokea suurta tuhoa, mm. kolmiäänikertaisten urkujen lähes kaikki metallipillit ja osa puupilleistä hävisi tai rikottiin ja koneistokin kärsi vahinkoja (siinä meni samalla viimeinen autenttinen esikuva Durchmanin urkujen pillien rekonstruoimiselle).

Vieressä oleva Kakolan vankila on muutettu jo aikaisemmin asunnoiksi, ja nyt viimein vanhassa lääninvankilassa on avattu hotelli. Suojellun rakennuksen kirkkosali säilytettiin hotellin juhlatilana ja parvella ollut urkuvanhus päätettiin korjata. Se onkin oivallinen finessi ja paikan autenttisen tunnelman luoja, mikä varmasti on eduksi matkailukäytössä.

Korjaustöihin ei ole ollut niin paljon resursseja kuin urkujen kunto olisi vaatinut. Jotta urut on saatu takaisin soittokuntoon, on puuttuneiden pillien tilalle laitettu korvaavia Piikkiön puretuista 1960-luvun Kangasala-uruista, joita on sitten äänitetty vastaamaan enemmän Zachariassenin alkuperäistä sointia. Kokonaissointia kirkastavaa oktaavikoppelia ei ole kunnostustoimista huolimatta saatu palautettua toimintaan, minkä takia ääneltään tummasävyiset urut soivat pelkästään tummasävyisinä.(9)

Joka tapauksessa Hotelli Kakolan omistaja saakoon Zachariassenin jäänteiden arvostamisesta ja käyttöön palauttamisesta vuoden urkuteko-palkinnon. Hienoa, että vanhoille rakennuksille ja uruille löydetään käyttöä.

Viitteet

1. Nykyisin säilyneistä Cahmanin uruista isoin - vain 28 äänikertainen - on Lövstabrukin kirkossa ja valmistunut pari vuotta Turun urkuja myöhemmin.
2. Vuosiluvut Wikipediasta (31.1.2021).
3. Kaikkiaan Suomessa on säilynyt urkuja 1700-luvulta vain reilut puolenkymmentä. Käyttökuntoiset Nauvon Schwan-urut (1791) edusti jo alkujaankin ehkä enemmän tulevan vuosisadan ihanteita, mutta on toki ainoa toimiva esimerkki tämän tyypin soittimesta. Alatornion urut (Gren & Stråhle 1761) ovat Suomessa parhaiten säilyneet, mutta olleet jo vuosikymmeniä käyttämättä. Raippaluodon urkujen ensimmäiselle sormiolle on 1980-luvun puolivälissä palautettu Carl Wåhlströmin 1700-luvun dispositio uusin pillein, mutta soinnin autenttisuutta pelkät oikean nimiset äänikerrat eivät välttämättä kykene takaamaan. Myös uusia urkuja on rakennettu 1700-luvun tyyliin, mm. Vihannin kirkkoon on rakennettu uudet urut Olof Schwanin hengessä, mutta näissä on yleensä tehty kompromisseja nykyajan kirkkomuusikkojen tarpeiden suhteen tai sitten ne edustavat isompaa urkutyyppiä kuin mitä tässä tekstissä on käsitelty.
4. Wikipedia sekä https://www.geni.com/people/Edvina-Durchman/6000000001072603044# (31.1.2021).
5. Pentti Pelto: Kaksi suomalaista urkuperinnettä. Sibelius-Akatemia 1994. s. 21.
6. Kaikkiaan muuttamattomia Zachariassen-urkuja on ollut 1990-luvulla enää 5 kpl. Ibid. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=188104006&vuosiluku1=&vuosiluku2=&paikka=&mkunta=&rakentaja=Zachariassen,%20Jens%20Alexander&akmaara=&koneisto=&ryhma= (31.1.2021).
7. Nykyään tuntuu olevan trendikästä syyttää kaikesta kulttuurin rapistamisesta perussuomalaisia, mutta "tämä merkillinen aika" on alkanut jo ennen sitä kuuluisaa isoa jytkyä. Ennemminkin, Hannu Taanilaa mukaillen, kyse on sivistyksen puutteesta yli puoluerajojen.
8. https://fi.wikipedia.org/wiki/Turun_vankila (31.1.2021).
9. Urkujen tiedot: Selonen, Arttu: Turun lääninvankilan Zachariassen-urut. Organum-lehti 4/2020 ja urkuhuoltaja Seppo Heikkilän viesti tämän kirjoittajalle 19.11.2020 sekä Hotelli Kakolan Facebook-sivu (31.1.2021).