Prinsipaalipillien valmistumisen jälkeen työn alle on ollut tarkoitus ottaa tuon kyseisen äänikerran pillitukin pieni uudelleenjärjestely, jotta fasadi saataisiin lopulliseen järjestykseen. Tämä tarkoittaisi yhden uuden kerroksen lisäämistä vanhaan tukkiin, mutta toistaiseksi se on vielä saanut jäädä odottamaan. Kaikki pillit kyllä jo tuuttaavat jonkinlaista ääntä, mutta ovat osittain epäjärjestyksessä. Kesän jälkeen ohjelmassa on ollut työelämän ohella metsänhoitoa ja muita nikkarointiprojekteja niin paljon, että urkuihin ei oikein ole ehtinyt kajota.

Olin oikeastaan yllättynyt, miten paljon kaksijalkainen äänikerta tuo lisää väriä urkujen sointiin. Varsinkaan pienet diskanttipään pillit eivät soi kovin prinsipaalisesti, mutta sulautuvat melko hyvin 8' ja 4' äänikertoihin ja pelkän 8' kanssa muodostavat melko voimakkaan kuuloisen aukkorekisteröinnin. Tästä kokemuksesta sain uutta intoa alkaa toden teolla tehdä sesquialteraa ja päästä kokeilemaan, mitä lisää sillä saisi urkujen kokonaissointiin.

Prinsipaalin ylimmän oktaavin sointi tuo jollain tavalla mieleen myös espanjalaiset barokkiurut, joista olen ennekin ottanut vaikutteita omaan projektiini. Se sointi on ehkä lopullisia urkuja ajatellen liian räikeä ja voimakas, mutta joka tapauksessa siitä syntyi ajatus kokeilla myös espanjalaistyylisen kuoroäänikerran tekoa.

Kuoroäänikerrassa soi yhtä kosketinta painettaessa vähintään kaksi yleensä eri korkeudelta soivaa pilliä samaan aikaan, jotka yhdessä muodostavat uuden sointivärin. Kuoroäänikertoja on kertaamattomia, joissa yksi pillirivi sisältää vain peräkkäisiä puolisäveliä soivia pillejä, ja kertaavia, joissa yksittäisen kuoron äänet soivat niin korkealta, että niissä valmistus- ja kuuloteknisistä syistä täytyy kuoron kulku katkaista ja aloittaa uudelleen (yleensä kvinttiä, kvarttia tai oktaavia) alempaa.

Kertaavia äänikertoja on karkeasti jaoteltuna kolmella eri nimellä: Mixtur, Scharf ja Cymbel. Rautioahon mukaan (Urkujen rakenteen ja historian perusteet, 1991 s.53-54) Mixtur on näistä laajamensuurisin ja matalimmalta soiva, Scharf ahtaampi, kuoromäärältään vähäisempi ja soi korkeammalta ja Cymbel ("kulkunen") kaikkein korkein ja pienin kuoroäänikerta, joka soi heleästi ja kertaa usein.

Bormann kertoo kirjassaan, että jo Michael Praetorius piti Zimbeliä elintärkeänä äänikertana uruissa. Sen mitä olen 1900-luvun urkujenuudistusliikkeestä ja sen eetoksesta ymmärtänyt, uskallan arvioida, että Bormann ja muutkin aikalaisensa ottivat tämän ajatuksen enemmän kuin ilolla vastaan. Ja siksipä Bormann, vaikka kertookin yleisellä tasolla, miten muita kuoroäänikertoja tehdään, esittelee ainoastaan Zimbelin kotipositiiviin sopivana. Hänen mukaansa se kirkastaa plenosoinnin ja antaa sille täyteläisyyttä.

No, jokainen voi kuunnella Youtubesta, miltä aito Praetoriuksen tyylinen Zimbel kuulostaa puupilliuruissa, kun laittaa hakusanaksi "Compeniusorgel". Frederiksborgin linnakirkon akustiikka on sellainen, että Zimbelin sointi vielä hyvinkin menettelee, mutta kun saman äänimaailman tuo vaikka pohjalaiseen hirsitupaan, kuulostaa se aivan rasittavuuksiin asti heleältä ja kirkastavalta, muistuttaa suorastaan sirkkelinterän sointia.

Bormannin kaksikuoroisen Zimbelin alin kuoro (oktaavi) lähtee isolla C-koskettimella korkeudelta 1/2' (c'''-) ja äänikerran "matalimmat" pillit soivat fs2:n kohdalta alkaen 2' korkeudella (fs''''-). Toinen kuoro on kvintti, joka alkaa kolmeviivaisesta g:stä (2/3') ja on fs2:n kohdalla viisiviivainen a (1 1/3'). Äänikerrassa on kolme kertauskohtaa. Compenius-uruissa Zimbel on pelkästään yksikuoroinen kvintti, joka alkaa 1/6' korkeudelta kerraten kuudesti ja päättyy korkeudelle 1 1/3'.

Espanjalaisissa barokkiuruissa kuoroäänikerran nimi on monesti Lleno ja se koostuu matalammalta soivista kuoroista kuin Zimbel. Itselläni on jäänyt mieleen erityisesti Leónin katedraalin museossa olevan kulkuepositiivin kolmikuoroinen Lleno sekä Barcelonan musiikkimuseon Hauslaib-klaviurun kaksi pienintä äänikertaa, jotka yhdessä soitettuina toimivat kuoroäänikerran tapaan. Hauslaib-soitin on toki eteläsaksalaista tekoa, mutta sille on Espanjassa tehty remontti, jossa äänikertoja on muutettu paikallisen tyylin mukaisiksi.

Leónin katedraalin soittimen Llenon kokoonpanoa en ole löytänyt mistään, mutta se alkaa 1' korkeudelta ja siinä on kolme kuoroa, luultavasti oktaavi-kvintti-oktaavi. Barcelonan soittimen "Lleno" koostuu kahdesta erillisestä oktaaviäänikerrasta, joiden nimet ovat Quincena ja Ventidocena. Niiden nimelliset sointikorkeudet ovat 2' ja 1', mutta ensin mainittu lähtee 1' korkeudelta sekä kertaa yhden kerran (keski-c:n kohdalla) ja jälkimmäinen 1/2' korkeudelta kerraten kaksi kertaa (gs:n ja c2:n kohdalla).

Näiden esimerkkien ja kaiken muun kokemani perusteella sanoisin, että minusta, jos nyt kuoroäänikertaa edes tarvitaan, pelkät oktaavikuorot riittävät kotiuruissa saamaan aikaan tarpeeksi juhlavan plenosoinnin, joka ei rasita liiaksi korvia. Jonkun tiedon perusteella ruotsalaisissa 1700-luvun uruissa olisi myös ollut Scharfeja pelkillä oktaavikuoroilla, joskin oktaavi-kvintti-oktaavi taisi olla se yleisin kokoonpano.

Nämä aatokset taustanani ajauduin tekemään sesquialteran terssipillien ohella Barcelonan Hauslaib-urkujen tyylistä kuoroäänikertaa. Vielä en ole päättänyt, nimetäänkö se Llenoksi vai Scharfiksi vai joksikin aivan muuksi. Sesquialterassa tarvitaan myös kvinttipillit, mutta ne olisi tarkoitus tehdä suippenevina ja ne ovat myös niin isoja, että ne kannattaa tehdä ihan omana erillisenä sarjanaan.

Loppuvuoden aikana, lokakuun lopulta alkaen, olen sitten puhdetöinä työstänyt pillisarjaa, johon kuuluu yhteensä 153 pilliä. Niistä on parhaimmillaan viisikin kappaletta täsmälleen samalla mensuurilla, mikä tuo vähän synergiaetua kasaamiseen. Pieni osa pilliaihioista on tehty jo joskus vuosia sitten yhdessä julkisivuprinsipaalin kanssa, mutta nyt niille on alkanut syntyä reilusti lisää kavereita. Tarkoitus olisi liimata kaikkiin kolme sivua valmiiksi ja sen jälkeen etuseinät. Vielä on enemmän työtä edessäpäin kuin takana.