Viime sunnuntaina 29.4.2018 Helsingin Sanomissa julkaistiin kuolinilmoitus, joka levisi nopeasti uruista kiinnostuneiden piirissä. Urkurakentaja, professori ja merkittävin suomalainen urkuteoreetikko Pentti Pelto on poissa. Hän siirtyi ajasta iäisyyteen 22.4.2018 lähes 80 vuoden iässä.

En voi sanoa olleeni läheinen hänen kanssaan tai tunteneeni hänet hyvin, mutta niin paljon enemmän hän on vaikuttanut harrastukseeni kuin kukaan muu, että haluan ottaa osaa hänen muistelemiseensa.

Pelto toimi diplomiurkuriksi valmistumisensa jälkeen kanttorina Helsingissä lähes 10 vuotta. Vuonna 1970 hän aloitti Kangasalan urkutehtaan teknisenä johtajana. Työ jatkui urkutehtaan konkurssin jälkeen 1983 perustetussa Kangasalan Urkurakentamossa. Lama sekä muuttuvat urkuihanteet koettelivat urkurakentamoja 1990-luvulla. Jo edellisen vuosikymmenen puolella Pelto oli aloittanut jatko-opinnot, joiden päätteeksi hän väitteli tohtoriksi suomalaisen 1800-luvun urkujenrakennuksen kahdesta kärkinimestä Thulésta ja Zachariassenista.

Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professorina hän toimi vuodesta 1994 aina eläkkeelle jäämiseensä asti. Tuona aikana Suomessa oli vireillä akateemista urkututkimusta, jonka veroista ei ole ollut aiemmin eikä sen jälkeen. Internetissä oleva historiallisten urkujen tietokanta lienee merkittävin toteutunut hanke, joka tämän suomalaisen urkuhistorian perustutkimuksen puitteissa syntyi.

Eläkkeelle jäätyään Pelto antoi asiantuntemuksensa mielellään ja voimiaan säästämättä käyttöön ja osallistui moniin urkuhankkeisiin. Urkujen soiton ja rakentamisen ohella hän teki häkellyttävän paljon muutakin, mm. muita soittimia, harrasti purjelentoa, oli radioamatööri sekä keräsi kokoelman vanhoja radioita.

Viimeisinä vuosinaan Pelto kirjoitti ehkä merkittävimmät kirjansa: Puoli vuosituhatta suomalaisia urkuja (2014) sekä Hyvä paha urkujenuudistus (2017). Kirjoissa käsitellään monipuolisesti suomalaista urkuhistoriaa sekä tähän saakka vähemmän tutkittua hänen omana elinaikanaan urkujen rakentamisessa tapahtunutta kehitystä, ns. 1900-luvun urkujenuudistusta, mikä aiheena on ainutlaatuinen sekä Suomessa että koko maailman urkukirjallisuudessa ja auttaa suuresti jäsentämään urkujenrakennuksen lähihistoriaa. Varsinkaan tätä viimeistä tuskin kukaan muu Suomessa olisi yhtä asiantuntevasti kyennyt kirjoittamaan.

Viimeisissä sähköposteissaan hän vielä mainitsi, että suunnitteli kirjoittavansa artikkelia urkupillin äänittämisestä jalan paineen näkökulmasta ja tarjoavansa sitä kansainväliseen urkujulkaisuun. Sitä en tiedä, toteutuiko tämä hanke.

Pentti Pelto suhtautui ennakkoluulottomasti tekniikkaan. Hän oli mm. tutkimuksensa yhteydessä piirtämässä luultavasti Suomen ensimmäisiä tietokoneavusteisia urkupiirustuksia. Osittain tähän ennakkoluulottomuuteen varmaankin perustuu myös se, että tutustuimme. Aivan vasta urkujen rakentamisesta kiinnostuneena kyselin joiltain urkuasiantuntijoilta piirustuksia vanhoista suomalaisista uruista esikuvaksi omalle projektilleni. Pentti oli ainoa, joka vastasi sähköpostiini. Siitä virisi säännöllisen epäsäännöllinen yhteydenpitomme, jolla on ollut paljon merkitystä sille, että olen edelleen kiinnostunut urkujen rakentamisesta.

Lähes kymmenen vuoden ajan hän vastaili kysymyksiini ja auttoi ratkomaan rakentamisen myötä syntyneitä probleemeja. Aluksi kysymykseni olivat varmaan hyvinkin tyhmiä ja asian ydin hukassa, mutta kärsivällisesti hän jaksoi ohjata innokasta rakentelijaa keskittymään olennaiseen, vaikka paljon sivistyneempääkin seuraa varmaan olisi ollut tarjolla. Tai sitten ei ollut. Uruista innostuneita ihmisiä on Suomessa sen verran harvassa, että kun kysyin hänen 1990-luvun tutkimusten yhteydessä tekemäänsä Nauvon positiivin mittauspiirustusta, sanoi hän, että olin 20 vuoteen ensimmäinen, joka siitä on ollut kiinnostunut. Myöhemmin kun jo jotain asioista ymmärsin, meillä oli syvällisempiäkin keskusteluja, mm. urkukaapin akustisesta merkityksestä, joka oli hänelle tärkeä aihe, pillien mensuroinnista sekä äänittämisestä ja hankkimieni urkujäänteiden rekonstruoimismahdollisuuksista. Uskoisin, että nämä ajatustenvaihdot olivat hedelmällisiä puolin ja toisin.

Mutta kun ihminen ymmärtää niin kovin vähän kerrallaan ja vasta oman edistymisen myötä osaa kysyä oikeita kysymyksiä, jäi moni asia kesken tai jopa kokonaan kysymättä. Surullista on myös se, etten ehtinyt näyttää hänelle mitään valmista lopputulosta.

Voisi sanoa, että tuttavuutemme huipentui kyläilyyn Kangasalla eräänä kesän 2016 harvoista hellepäivistä. Ystävällisesti Pentti kierrätti meitä ympäri Kangasalan keskustaa: kävimme tutkimassa hänen Kangasalan Urkurakentamon aikoina kirkkoon suunnittelemaansa soitinta sekä museossa Anders Thulén kamariurkuja. Kotonaan hän näytti rakentamiaan soittimia, vaikuttavan urkuaiheisen arkistonsa, joka pitää sisällään kirjallista materiaalia sekä fragmentteja uruista Suomessa ja maailmalla sekä moitteettomassa järjestyksessä olevan työhuoneensa, jossa oli kaikkea hänen harrastuksiinsa liittyvää materiaalia.

Pentti vastasi yleensä hyvin nopeasti sähköposteihin ja pahoitteli kovasti, mikäli ei heti vastannut. Omien työkiireideni vuoksi ehdin viimeisen vuoden aikana pitää yhteyttä vähemmän. Viimeisen lähettämäni viestin jälkeen, kun vastaus alkoi viipyä epätavallisen kauan, aloin jo aavistella sitä, minkä kuolinilmoitus vahvisti.

Kun tutustuimme, hän oli ollut jo lähes kymmenen vuotta eläkkeellä. Siitä huolimatta hänestä sai hyvin aktiivisen kuvan. Monilla muilla hänet tunteneilla yhteistä perspektiiviä on varmasti paljon laajemmin ja pidemmältä ajalta, mikä luonnollisesti vaikuttaa käsityksiin. Uskoisin, että yhteinen kokemus kaikilla oli se, että Pentti oli sydämellinen herrasmies, joka muiden kiinnostuksen kohteidensa ohella eli uruille. Sen lisäksi, että konkreettisesti ehti olla mukana satojen suomalaisten urkujen rakentamisessa, hän oli Suomessa harvoja, jollei ainoa, jotka ehtivät, kykenevät ja haluavat ja joilla on tarpeeksi ymmärrystä jäsentää urkuja ja urkujenrakennusta tieteellisesti.

Kun ihminen, jolla on tällainen elämäntyö ja -kokemus, lähtee keskuudestamme, häviää väistämättä paljon ymmärrystä ja tietoa, jota voitaisiin käyttää edelleen, jos se saataisiin siirrettyä eteenpäin. Tämä Pentillä lienee ollut mielessä kirjoittaessaan viimeiset kirjansa ja jakaessaan muisteluksiaan ja ajatuksiaan minun ja monen muun kanssa. Valitettavasti ihminen kykenee omaksumaan vain rajallisen määrän asiaa kerrallaan ja joutuu hankkimaan suurimman osan ymmärryksestään itse kokeilemalla. Tämä on tavallaan sääli.

Kiitollisena siitä, että näin paljon olemme saaneet, me jäljelle jääneet yritämme nyt kukin tavallamme ja taidoillamme paikata Pentti Pellon jättämää valtavaa aukkoa sen aikaa, mikä meille on annettu. Lämmin osanotto Pentin omaisille ja kaipaamaan jääneille.

Kuvassa Pentti Pellon yhdessä Arno Pellon kanssa vuonna 1984 rakentama regaali. Sen vasemman palkeen päällä on Jepuan uruista (Beijer 1685 / Kahelin - Strömbäck 1774) peräisin oleva kielipilli, ehkä Vox Virginea.