Uruissa ilmaa ilmalaatikolta kauemmas sijoitetuille pilleille siirtäviä putkia nimitetään kondukteiksi. Hauslaib-kleingedacktin Cs-puolen pillit ovat urkukaapin diskanttisivustan korkeammassa osassa ja niiden ilma liikkuu melkein koko matkan pillitukkiin jyrsityissä kanavissa. Viimeiset 30 senttiä on kuitenkin suunniteltu tehtäväksi putkilla, joiden materiaalina on paksu paperi. Näitä putkia kävin nyt siis tekemään.

Useimmiten konduktit tehdään klassisen urkujenrakennuksen piirissä urkumetallista. Uusien materiaalien voittokulkuun uskonut moderni sotien jälkeinen urkujenrakennus käytti paljon muovisia kondukteja ja myöhemmin taipuisia pahvi(?)letkuja, mutta kovia pahviputkia olen sen ajan uruissa nähnyt vain ilmakanavina puhaltimelta laatikolle. Tätä aiemmin suomalaisista urkurakentajista pahvisia putkia uruissa on käyttänyt ainakin B.A. Thulé. Hänen 1900-luvun alun ns. koulu-uruissaan ei ole varsinaisia pillitukkeja lainkaan, vaan ilma kuljetetaan venttiililtä pilliin putkilla, jotka ovat lähes poikkeuksetta pahvia.

Muovisia letkuja kokeilin joskus alkuvaiheessa gedacktin kahden alimman oktaavin pilleihin, kuten Karl Bormann kirjassaan Heimorgelbau neuvoo, mutta se ei tuntunut hyvältä, vaikka ilma tietysti sellaisiakin pitkin liikkuu. Pahviset putket vaikuttivat jo ihan ajatuksen tasolla sopivammilta urkuihin ja olivat tehtävissä yksinkertaisemmilla välineillä kuin urkumetalliset, joten siirryin pian käyttämään niitä.

Pahvikonduktien (ja -pillien) valmistusta on selostettu muutamissa 1800-luvun lopun amerikkalaisissa urkurakennuskirjoissa. Tekstistä voi toki opiskella tekotavan, mutta vielä paremmin asiat oppii, kun näkee tekemisen käytännössä. Urkujenrakentaja Marcus Stahlilla on muiden mielenkiintoisten projektivideoiden ohella erittäin havainnollinen video paperiputkien teosta: https://youtu.be/L7EVoSq4e8Q

Putket tehdään kiertämällä kostutettua ja liisteröityä paperia esimerkiksi sopivan kokoisen metalliputken ympärille. Akvarellipaperi on tähän sopivan jäykkää ja kestää hyvin kastelua. Kun paperia on sopivan paksuisesti, vedetään putki muotin päältä pois ja asetetaan kuivumaan. Näin tehtynä vajaan puolen metrin mittaisia paperiputkia syntyy melko joutuisaan.

Kun putket olivat kuivuneet, leikkasin sopivia pätkiä ja tein sivusiirtymät jiiraamalla, kuten metallisiin kondukteihin. Putkien katkominen sopivaan mittaan ja oikeaan kulmaan lyttäämättä, kuten liitosten tekeminenkin ovat on haastavaa ja aikaavievää näpräilyä, mutta mikäpä ei urkujen tekemisessä olisi. Parhaiten katkaiseminen onnistuu, kun työntää putken sisään sopivan kokoista sähköjohtoa ja katkaisee sitä vasten. Jatkokset liimasin yhteen ja vahvistin vielä liiman kanssa ympäri kierretyllä silkkipaperilla. Kuuden alimman pillin jalan reiät olin porannut vähän turhan isoiksi kymmenmilliselle putkelle, joten nämä täytyi tulpata ja porata pienempi reikä tilalle.

Diskanttipuolella kaukana venttiileistä olevien pillien riittävä ilmansaanti huoletti kovasti, mutta ensimmäisten testien perusteella pelko oli lähes turha: kaikki alimman oktaavin pillit tuntuvat kähisevän yhtäläisesti vähän siihen malliin, että ilmaa tulee niukanlaisesti. Se ei siis voi johtua tiettyjen pillien ja venttiilien välisestä etäisyydestä, vaan tarkoittaa luultavimmin sitä, että alun alkaen zimbelille tehdyn listeen ja ilmalaatikon poraukset ovat turhan pieniä nelijalkaiselle äänikerralle.