Ensimmäinen urkujenpolkija Aaprami Isoluoma (Tikkakoski) ja vaimonsa Kaisa. Kuva otettu vuonna 1900 Utahissa Yhdysvalloissa, jonne pariskunta muutti samana vuonna.

"Urkustrampparina" Aaprami aloitti ensimmäisten urkujen myötä 12.6.1880. Palkaksi kirkonkokous määräsi kahden naulan, eli vajaan kilon painoisen leivän kultakin talosavulta vuodessa. Siinä missä papinparselit tuotiin määräpäivinä pappilaan, urkujenpolkija keräsi itse leipänsä pitäjältä.

Aapramin jälkeen, vuosisadan vaihteesta lähtien polkijana oli Wiktor Karhulahti, "Tuppulan Vihtori". Liikanimi lähellä kasvaneesta tuppulatvaisesta männystä, joka nimeää koko Kivistönkangastakin. "Henkiä antaa, leipiä kantaa, likeltä kassoo, eikä oo hassu", tai niinkuin jotkut halusivat viimeisen säkeen kuuluvan: "on vähän hassu". Likinäköisen Vihtorin intelligenssistä kun sai helposti äkikseltään väärän kuvan. Hänen aikanaan palkkaukseen lisättiin kokonaista kolme kirkkokolehtia, joista kuitenkin kaksi oli vain lainassa lukkarin palkkaeduista. Kolehdit hän itse kantoi määrättyinä pyhinä.

Vuodesta 1921 lähtien tuota kirkkomusiikin oheistointa ryhtyi hoitamaan Matti Niukkala. Hänen tehtäviinsä liitettiin myös haudankaivu. Lainassa olleet kolehdit palautettiin lukkarille takaisin, ja jäljelle jäävän urkujenpolkija sai kantaa juhannuksena. Haudankaivusta kaivattajat maksoivat erikseen.

Vanhemmiten sairastelevaa Mattia auttoi hänen poikansa Ernst Niukkala. Siinä missä Matti oli hintelä ja kevytrakenteinen, poika oli kookas ja suuriluinen, "kolmanneksen isäänsä suurempi" -sanottiin. Tämän yrityksistä huolimatta tehtäviä ei haluttu antaa pojalle "raihnautensa ja elämäntapojensa vuoksi", vaikka hänen vastuullaan työt lopulta olivatkin.

"Enstin pappa", joksi Mattia myös kutsuttiin, kehittyi melkoiseksi pitäjäläisten leipomataitojen asiantuntijaksi. Saattoi käydä, että hän samana vuonna kävi kahdesti samassa talossa ja jätti toisia väliin leivänkantomatkoillaan. Kun ylimääräisen veron kohteeksi joutuneet tästä huomauttivat, Matti syytti huonoa muistiaan, mutta leipänsä hän sai. Vähän kranttuna ja äreänä tunnetun Matin tuplakäynti koettiin paremminkin asiantuntijan tunnustuksena, kuin kaksinkertaisena palkanmaksuna.

Kirjoitus on julkaistu alkujaan Matti Tunkkarin Vetelin seurakunta 1639-1989 -historiateoksessa. Urkujen polkeminen loppui 1939 rakennettujen nykyisten urkujen tulon myötä. Sähköt oli kirkkoon saatu muutamaa vuotta aikaisemmin, joten strampparin tilalle oli mahdollista valjastaa sähköpuhallin.