"1880 Päätettiin hankkia kirkkoon 12-äänikerroksiset urut, mitkä sitte teetettiin urkuin rakentaja Pietari Lybeckillä Kruunupyyssä, ja maksoivat kuusituhatta markkaa. Samassa päätettiin rakentaa urkulehteri kirkkoon, jonka urakalla rakensi rakennusmestari J.J. Kuorikoski 194 markan palkkiolla seurakunnan aineista."
(Vetelin seurakunnan historia 1639-1850 ja muistiinpanoja 1800-luvun lopulta)

Vanhat, vuodelta 1880 peräisin olevat 11-äänikertaiset urut olivat jo pitkään aiheuttaneet harmaita hiuksia käyttäjälleen director cantus K.G. Källströmille. Urkujen kunto oli alituinen päänvaiva. Ravistuneet ilmalaatikot vuotivat ja urkujen polkijalla oli työ ja tuska riittävän paineen ylläpitämisessä soiton aikana. Pohjasointi syntyi vuotopaikkojen tohinasta ja silloin tällöin joku pillikin otti oikeuden omaan sooloonsa kesken kaiken. Korjailukaan ei enään auttanut.

Silti pikkupojalle oli elämys päästä urkulehterille kirkkomatkalla. Vanhan kanttorin arvokas olemus urkupenkillä, hänen taitonsa käsitelä tuota mystistä koneistoa, josta lähti milloin huilunkirkasta liverrystä, milloin suurten puupillien matalaa, pääluuta ravistelevaa jyminää, kuluneiden jalkioiden klapina, mutta ennen kaikkea sormiolla vilistävät vanhan miehen sormet ja heleä-ääninen veisuu urkujen kanssa saivat pyhäkoulusta tutun virren kuulostamaan aivan ylimaalliselta.

Urkujen sivulla omassa loukossaan oli "urkustrampparin" työmaa. Seinän vierellä oli kuin penkki, jossa kaksi reikää ja niissä polkimet. Penkin yläpuolella rinnan korkeudella tukitanko, jonka varassa tramppari polkaistessaan vajosi noustakseen toista poljinta painamaan. Se oli kuin leuan vetoa rekkitangolla. Pitkissä ja moniäänisissä, paljon ilmaa vaativissa soinnuissa polkijan ahkeruus asetti rajan sille mitä soittaja sai uruista ulos. Loppusoinnun forte fortissimo paisui täyteen voimaansa vain, jos Niukkala Matti intoutui täydellä voimalla viimeisiin polkaisuihin. Aivan turhaan hän ei joskus tokaissut tullessaan kanttorin perässä lehteriltä. "Kyllä me taas soitimma komiasti!"

Uusien urkujen hankinta oli toki kaikkien mielessä. Vuoden 1937 talousarviota varten kirkkoneuvoston puheenjohtaja teki esityksen määrärahan varaamisesta urkuja varten. Juhlat (seurakunnan 300-vuotis-) olisivat kahden vuoden kuluttua, mutta neuvoston mielestä asialla ei ollut vielä kiirettä. Meni vuosi, ja varaus tehtiin vuoden 1938 talousarvioon. Sillä välin vanha kanttori oli saanut iäisyyskutsun. Seuraajaksi oli yhdeksästä hakijasta valittu hänen poikansa kanttoriurkuri Martti Lähdevirta, "lukkarin-Martti".

Nyt vähän pitkäpiimäiseen urkuhankkeeseen tuli vauhtia. Valittiin toimikunta, johon kirkkoherran ja kanttorin lisäksi nimettiin kirkonisännöitsijä Yrjö Puusaari. Kangasalan Urkutehtaalta tilattiin 25-äänikertaiset, kaksi siirtoäänikertaa käsittävät urut, jotka oli suunnitellut tirehtööri Elis Mårtenson. Tarjous saatiin myös tshekkoslovakialaiselta Gebruder Rieger´in urkutehtaalta, mutta se oli kalliimpi. Yhtä kaikki Kangasalan tehtaankin hintaa pidettiin kalliina. Suunnittelijalta kysyttiin, voitaisiinko äänikertojen määrää vähentää kahdella laadun kärsimättä. Tehdas teki uuden tarjouksen, jossa samaan hintaan tarjottiin nyt 27-äänikertainen, kolmella siirtoäänikerralla varustettu soitin. Sen oli suunnitellut Taiteilija J. Pohjanmies. Nyt tarjous tyydytti seurakuntaa ja tilaus vahvistettiin.

Kaikkine lisäkuluineen urut maksoivat 223.020 markkaa, nykyrahassa noin 272.000 markkaa. Hintaan sisältyi myös urkuparven laajennus nykyiselleen. Verotusta ei haluttu kiristää hankinnan takia. Lääninhallitukselta saatiin lupa käyttää rahoitukseen seurakuntarahaston varoja.

...

Helsingin kirkkomusiikkiopiston johtaja, säveltäjä Armas Maasalo oli suorittanut seurakunnan puolesta uusien urkujen vastaanottokatselmuksen heinäkuun seitsemäntenä päivänä 1939. Hänen muutamien vuosien takaiselle oppilaalleen Martti Lähdevirralle jäi runsaat kolme viikkoa aikaa tutustua uuteen soittimeen ja harjoitella Mendelssohnin kuudetta sonaattia, jonka hän ansiokkaasti soitti vihkiäisesityksenä.

Myöhemmin samana iltana paljastettiin Ylivetelin järjestyksessä toisen kirkon muistomerkki hautausmaalla. Korkean suorakaiteen muotoisen patsaan paljastuspuheessa A.V. Lehtola kuvasi papiston asemaa vanhassa pitäjänhallinnossa ja kirkon kansanopetustehtävää kautta vuosisatojen. Kuoro lauloi "Vanha on kirkko paikoillaan..."

Juhlajumalanpalveluksessa saarnasi Oulun piispa J.A. Mannermaa, kuin tulevaa hiippakuntavaihdosta ennakoiden. Liturgeina veteliläissyntyiset rovasti Lauri Kalliala ja pastori Reino Oksanen. Uruissa oli niinikään Vetelissä syntynyt Joensuun kanttori Sefanias Ristiharju, joka silloin tunnettiin yhtenä maan huomattavimmista urkureista. Seurakunnan oma kanttori johti kuoroa. Kauniina kesäaamuna kirkkokansaa oli kokoontunut niin paljon, että vain osa mahtui kirkkoon. Muut seurasivat jumalanpalvelusta kirkkopihalla kaiuttimista. Marttayhdistys oli huolehtinut juhlaravintolasta. Sen antimia nautittiin kirkonmenojen jälkeen. Tuolloin monet veteliläiset maistoivat ensimmäisen kerran jäätelöä.

Edellä kirjoitettu on otteita Vetelin seurakunta 1639-1989 -historiateoksesta. Uudemman osan, johon tämäkin teksti kuuluu, on kirjoittanut Matti Tunkkari.