1984 Oulunsalon Urkurakentamo opus 1 26/II mek

Dispositio: Erkki Tuppurainen, Eero Väätäinen ja Seppo Kirkinen, julkisivu: arkkitehti Pertti Pakkala ja Jouko Pirkkanen, äänitys: Jouko Pirkkanen. Vihitty 30.9.1984.(1) Koppelit pelkästään polkimina. Toisen sormion (rintapillistö) paisutuskaappi on kaapissa alimmaisena ja sen yläpuolella I-sormion prinsipaali oikealta vasemmalle lyhenevänä ja vasemmalla korkeimmassa kohdassa jalkiopillistön prinsipaali oikealle lyhenevänä sarjana. Pillistöt lienevät jokseenkin julkisivun mukaisessa järjestyksessä. Pääsormion soittokoneiston listeet on sijoitettu estetiikan kannalta jännästi ja käytännön kannalta kekseliäästi heti paisutuskaapin luukkujen taakse, jolloin ne eivät haittaa takaapäin tapahtuvaa huoltoa. Toisen sormion Nasat soi oktaavia matalammalta kuin Rautioahon matrikkelissa on ilmoitettu. Rekisteritapin teksti on hieman erilainen muihin verrattuna, joten äänikertaa lienee muutettu jossain vaiheessa.

Kangasalan Urkutehtaan konkurssin aikoihin 1980-luvun alussa Suomessa alkoi viritä ihanne jonkin tietyn tyylin mukaan rakennetuista uruista. Kangasalla oli edellisellä vuosikymmenellä rekonstruoitu Munsalan urut 1700-luvun tyyliin, mutta muuten viimeiset vuosikymmenet oli keskitytty tekemään moderneilla rakenteilla eri asteisia yleis- tai kompromissiurkuja, joilla voitaisiin soittaa kaikenlaista urkumusiikkia yhtä hyvin – tai huonosti.(2)

Kallaveden 1983 valmistuneen kirkon urut rakensi Oulunsalon Urkurakentamo. Tämä yritys perustettiin Kangasalan Urkutehtaan konkurssin jälkeen 1983. Taustalla oli Oy Pianopiste Ab Urkuteollisuus -nimistä firmaa edellisen vuosikymmenen puolivälistä pyörittänyt Mauno Linnanmäki. Työntekijät saatiin Kangasalta, ja tällä nimellä rakentamo toimi muutamia vuosia. Vuonna 1986 toiminta sulautui vastaperustettuun Urkurakentamo Martti Porthaniin. Urkujen suunnittelusta vastasi Jouko Pirkkanen, joka oli pestattu johtamaan urkujenrakennusta uuteen rakentamoon.(1, 3)

Yksityiskohdiltaan, soitettavuudeltaan, rakenteiltaan ja tekniikaltaan urut näyttäisivät olevan melko tyypillistä Kangasalan loppuvaiheen tuotantoa, mikä ei sinänsä yllätä. Soittopöydän muotoilu ja koristelu ovat uuden firman myötä ehkä vähän muuttuneet persoonallisemmiksi, mm. rekisteritappien tekstit on jyrsitty jollekin sinisen tummanpuhuvaksi patinoituvalle metallille. Kokonaan mäntyisen askeettisen kaapin muotoilu hakee esikuvansa renessanssiajan urkukaapista, vaikka onkin moderni, arkkitehdin muotoilema toisinto. Korkeussäädettävä, koivuinen penkki taitaa olla urkuja uudempi.

Uruista ei ole huomattavissa mitään selkeää esikuvaa, mutta joitain pieniä viitteitä paluusta historialliseen urkurakennustyyliin ja leveämpään, vaihtelevampaan sointiin on nähtävissä. Toiselle sormiolle on tullut laaja viuluäänikerta tai ahdas prinsipaali, Fugara. Äänitys on jotain muuta kuin Kangasalan uruissa oli totuttu kuulemaan. Kuulokuvan perusteella nousee mieleen sellainenkin aavistus, että äänitystä olisi muokattu vielä jälkeenpäin. Siitä viitteenä voisi olla myös muutettu Nasat.

Kokonaissointi on soittajan paikalla yllättävän hiljainen, mutta urut eivät soi salin perällekään erityisen kovaa. Sointi on pehmeä, jopa voimaton, pyöreä ja veltto, mutta kuitenkin avoin, puhdas ja kaunis, täyteläinenkin, joskaan ei romanttisessa mielessä. Sellaista tuttia, joka vie hiukset päästä, on turha näistä uruista etsiä. Sointikruunuista I-sormion mikstuura tyytyy vain helisemään kivasti, II-sormion Scharf on terävämpi ja vie ajatukset aikaisemmille urkujenrakennuksen vuosikymmenille.

Betonirunkoisessa kirkossa urkujen bassot ovat hyvin sivistyneen siistit. Tärisyttävää 16-jalkaista sointia ei näissä uruissa ole. Kieliäänikerratkin ovat ohuita ja hiljaisia ja ne sulautuvat huulipillien sointiin melko hyvin, vaikka eivät millään muotoa kuulostakaan romanttisen ajan torvilta. Aistittava äänenvoima ei kasva kovin paljon äänikertoja lisättäessä, ei myöskään yläsäveläänikertojen kohdalla, jotka joskus ovat kireitä ja huutavat yli muun soinnin. Sointi vie ajatukset ehkä jossain mielessä välimeren seudun kivikirkkojen urkuihin. Paikallisemmin arvioituna se on sukua esimerkiksi joillekin Tuomen rakentamon uruille.

Soitettaessa uruista saa varmanoloisen tuntuman, ja eivätköhän nämä pysy ihan mukavasti soittokunnossakin eri olouhteissa ja vähäisehköllä huollolla. Soittamalla näitä ei varmasti saa kulutettua loppuun, ja rakenteetkin ovat Kangasalan peruina luotettavia.

Kirkko 1983 Pertti Pakkala

Vaaleanharmaalla lohkotiilellä vuorattu Kallaveden kirkko valmistui 1983 ja vihittiin käyttöön saman vuoden mikkelinpäivänä 2. lokakuuta. Alkujaan sitä nimitettiin Jynkän kirkoksi. Kirkon on suunnitellut kuopiolainen arkkitehti Pertti Pakkala.

Kirkkoa oli toivottu Jynkän alueelle jo vuosikymmeniä aikaisemmin, ja sen rakentamispäätös syntyi 1980. Myöhemmin kirkosta on tullut koko entiseltä nimeltään Kuopion maaseurakunnan pääkirkko. Suunnitteluvaiheessa seurakunnan työntekijöiden toiveet ja toimintatarpeet kartoitettiin(4), ja päädyttiin rakentamaan seurakuntakeskus tai modernimmin ilmaistuna monitoimikirkko. Saman katon alla ovat kaikki seurakunnan toiminnot toimistoista seurakunta- ja kerhosaleihin, suurin osa tiloista on koottu matalan eteisaulan ympärille. Pääsalissa on noin 300 paikkaa, mutta suuremmissa tilaisuuksissa viereinen 200-paikkainen seurakuntasali voidaan liittää kirkkosaliin(5).

Kirkon asiallinen ulkoarkkitehtuuri perustuu suoran kulman käytölle ja on lähinnä rationaalista laatikkoleikkiä. Sisään valoisaan, yläosiltaan valkeaan tiiliverhottuun kirkkosaliin pääsee todella hämärän, jopa ahdistavan synkän, pelkin kattovalokuvuin valaistun aulan läpi. Tämä luo tehokkaan kontrastin siirryttäessä aulasta kirkkosaliin, jonka päivänvalo tulee lähes yksinomaan salin takaseinän yläikkunoista.

Salin mäntykaton poimutus on ehkä saanut innoituksensa kattopalkkien jaosta. Seinissä valkean tiilimuurauksen alapuolella, niillä osilla, missä ei ole aukkoja, on noin parin metrin korkeudelta harmaaksi maalattua profiilipeltimuottiin valettua betonia. Alttarin takana on kolme seinän kokoista ristiä, jotka on muotoiltu samasta valkoisesta tiilestä, jota on käytetty muuallakin kirkossa. Salin kirkkotaide on muiltakin osin integroitua eikä erillisiä, pelkästään taidetta olevia taideteoksia juurikaan ole. Mm. tämä tekee salista rauhallisen ja jopa askeettisen.

VIITTEET

1 Rautioaho 2007, 175

2 Pelto 2014, esim. 132

3 Pelto 2014, 135

4 Haring, Heli: Kallaveden kirkko sykkii elämää. Kirkko ja koti 2013. https://www.kirkkojakoti.fi/84-kallaveden-kirkko-sykkii-elamaa (16.8.2017)

5 Wikipedia: Kallaveden kirkko. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kallaveden_kirkko (16.8.2017)

16.8.2017