1820 Johan Lindström tai 1875 Carl Erik Böling 6/I mek

Seurasaaren ulkomuseoalueen pystytysaikoina tuotiin museon kirkkoon urut. Ne olivat peräisin Vanajan kirkosta, jonne oli vuonna 1904 valmistunut B.A. Thulén rakentama pneumaattinen 13-äänikertainen urku. Vanajan entisiä urkuja yritettiin ensin myydä lehti-ilmoituksella, mutta kun se ei tuottanut tulosta, päätettiin kirkonkokouksessa 4.8.1912 "kirkon vanhain urkujen kaikki hajoitetut osat, jotka vuosikausia ovat olleet hyödyttöminä kirkon vanhassa asehuoneessa" lahjoittaa "Seurasaaren museoon sinne muutettavaa Karunan kirkkoa varten".(1)

Urkujen kaikki pillit ovat puuta, suorakulmaisen julkisivun metallisilta näyttävät mykät pillinkuvat on nekin tehty puusta. Ilmananto on ollut poljettava, mutta museossa urkuja yritetiin saada soittokuntoon 1973, jolloin niihin on lisätty puhallin. Lisäyksen teki Kangasalan Urkutehdas, ja samalla kertaa tehtiin 35 uutta pilliä. Urkutehtaan arkiston maininnan mukaan saatiin soimaan "vain kahdeksanjalkaiset jotenkuten", koska ilmalaatikko oli niin pahasti halkeillut.(2)

Urkujen palkeet ovat kaapin alaosassa, syöttöpalkeen poljin on sijoitettu takaseinään. Koskettimistot ovat etuseinässä, ja rekisteritapit jaettuna sormiokoskettimen molemmille puolille. Sormion yläpuolella on syvennykseksi tehty nuottiteline. Ilmalaatikko on aivan sormion tason yläpuolella. Soittokoneisto siirtää koskettimien liikkeen laatikon takaosassa oleville venttiileille. Takaosan avoinna olevasta luukusta kurkistettaessa näkyy ilmalaatikon alla koskettimilta tulevat jokseenkin koskettimiston jaolla olevat vipat, joista liike siirtyy kaapin takana alaosassa olevaan vellastoon työntöpuikoilla. Kaapin levyisen ilmalaatikon jakoon tehdyn vellaston ja ilmalaatikon venttiilien välillä on vetolangat. Historiallisten urkujen tietokannan mukaan kaikki pillit ovat ilmalaatikolla(3). En päässyt lyhyellä tutustumisvisiitilläni kurkistamaan kaapin sisään, joten en tarkkaan osaa sanoa miten 16´ tukittu ja 8´ avoimen äänikerran pillit mahtuvat pituudeltaan tilaan.

Perussävelvoittoinen dispositio 16-jalkaisine bordunoineen on tyypillinen 1800-luvun uruille. Käsittääkseni koko vuosisadan ajan tehtiin vastaavia, mahdollisesti muutamilla 8´- ja 4´-jalkaisilla sekä kuoro- ja kieliäänikerralla laajennettujakin dispositioita. Vuosisadan loppua kohden yläsäveläänikerrat vähenivät ja korvautuivat 8-jalkaisilla. Borduna on tietysti ollut loogista sijoittaa sormiolle siksikin, että rakentaja on tyytynyt pelkkään liitejalkioon. Jalkion laajuus C-d1 on 1820-luvun urkuihin epätavallinen – yleisempi laajuus tuohon aikaan oli C-g0 tai jopa vain oktaavi. Kaappi on ylhäältä avoin, mikä on ominaista erityisesti romantiikan ajan ihanteille sen sointia pehmentävän ja jälkikaikuun tehokkaammin sotkevan vaikutuksen takia. Sointia emme valitettavasti pääse analysoimaan.

Rakennustavaltaan ja yleisilmeeltään kaappi on hillityn klassistinen, joskin kömpelö. Viisikenttäisen fasadin kolme keskimmäistä kenttää ovat reunakenttiä matalammat. Kenttien laidoilla on pilasteriaiheet, jotka nousevat kaapin keskiosassa olevan vaakalistan päältä. Kaapin yläreunassa on massiivisempi koristelista. Pillinkuvien yläpäät ulottuvat kenttien yläreunoihin, reunimmaisissa kentissä suuaukot laskevat kentän keskellä sijaitsevaa suurinta pilliä kohti, keskikentissä linja on nouseva kohti keskimmäisen kentän keskiosan pienintä pilliä. Harmaanvalkoisen maalin alta näkyy paikoin venäjänsininen, varhaisempi maalaus. Julkisivun pieniä koristeaiheita on korostettu kultamaalilla. Valanki mainitsee, että "soittimen suunnittelu on asiallista", mutta "työ on harrastelijan käsialaa"(4). Hän arvelee hämeenlinnalaisen Johan Råmanin rakentamilla kirkkouruilla olleen vaikutusta tämän soittimen ulkoasuun ja rakenteisiin.

Suomen historiallisten urkujen tietokanta kertoo urkujen olevan todennäköisimmin hämeenlinnalaisen kelloseppä Johan Lindströmin 1820-luvulla kotiinsa tekemät, mikä tieto on peräisin Erkki Valangin urkumatrikkelista. Sama tieto oli myös museon oppaalla. Lindströmin urkujen vaiheista ei tosin tiedetä tarkkaan rakentajan kuoleman jälkeen 1834. SHU kertoo, että urut lahjoitettiin Vanajaan 1870-luvulla (vuosina 1803-1925 Vanaja oli liitettynä Hämeenlinnan seurakuntaan).(3) Valanki on päätellyt, että kirkkoon "1870-luvulla lahjoitettu harmonium on tarkoittanut pilliurkua", koska vuosina 1881 ja 1884 lähetettiin Kangasalta mies korjaamaan "Vanajan urkua".(5)

Rautioaho puolestaan kertoo urkujen tulleen Vanajalle 1895 Tuusulan kirkosta. Lähdettä ei ole merkitty.(6) Tuusulaan 1875 Kristiinankaupungista Carl Bölingiltä hankittujen urkujen dispositio on Valangilla täsmälleen sama kuin Seurasaaren uruissa, mutta urkujen rakentajasta ja myöhemmästä kohtalosta ei hänellä ole mitään mainintaa(7). Tuusulassa urkuihin työlästynyt kanttori, itsekin Walckerilla urkujenrakennusta myöhemmin opiskellut Sakari Soinne luopui "vanhasta urkurämästä" ilomielin. Soinne kirjoittaa B.A.Thulélle kirjeessään 1889: "Nuo vanhat urut, minun suurin kiusani tässä maailmassa, menevät rikki joka kerta kun Jumalanpalvelusta pidetään". Uudet urut seurakunnalle 1891 rakentanut B.A. Thulé tarkasti ja arvioi Tuusulan urut seuraavin sanoin: "Jos urut kokonaisuudessaan tekevät masentavan vaikutuksen kehnon työn takia, niin joutuu aivan ymmälle konehistoa katsellessa, sillä niin kerrassaan ja kokonaan kelvotointa työtä ani harvoin tulee näkemään".(8) Ei mikään erityinen kehu Bölingin taidoista.

Tuusulaan urut myynyt Carl Erik Böling oli närpiöläinen torppari ja urkujenrakentaja, jonka Rautioaho sanoo tehneen jopa viidettoista urut.(9) Närpiössä on ainakin yhdet säilyneet Bölingin tekemiksi sanotut Piolahden koulun huoneurut (5/I, 1888), jotka tosin ovat nykyään purettuina varastossa. Myös Turun Sibelius-museossa on Jakob Hedmanin nimiin kirjatut urut (2/I) Uusikaarlepyystä 1870-luvulta, joiden Rautioaho arvelee olevan mahdollisesti Bölingin tekemät.(10)

Kaappi näyttää enimmäkseen talonpoikaisia antiikkihuonekaluja nähneen silmiin uudelta ollakseen 1820-luvulta. Oppaalle asiaa ihmeteltyäni tulimme siihen tulokseen, että kun urkuja on pystytetty Vanajaan, on kaappia ehkä muokattu. Jos urut ovat kelloseppä Lindströmin tekemät, olisi niissä voinut olla pienempiin tiloihin paremmin sopiva kaappi. Sitä en osaa sanoa, miten saman tekniikan - kaksi äänikertaa, joiden pisin pilli on kahdeksan jalkaa - saisi mahtumaan pienempään tilaan.

Käydessäni paikan päällä, en vielä ollut kiinnittänyt huomiotani siihen, että Rautioahon matrikkelin tiedot eroavat tässä kohden Valangin ja SHU:n kertomasta. Joidenkin yksityiskohtien perusteella Rautioahon tulkinta vaikuttaa todennäköisemmältä. Ehkä syvällisempi tutustuminen urkujen rakenteeseen toisi lisävalaistusta asiaan.

Kirkko rakennettu 1686 Karunaan, siirretty Seurasaareen 1912

VIITTEET

1 Valanki 1977, 81 ja 453-455

2 Rautioaho 2007, 75

3 Sibelius-Akatemia. Suomen historiallisten urkujen tietokanta SHU. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=182002500&vuosiluku1=&vuosiluku2=&paikka=Helsinki&mkunta=&rakentaja=&akmaara=&koneisto=&ryhma= (23.8.2017).

4 Valanki 1977, 453-455

5 Valangilla on tulkintansa perusteena myös Collianderin Tyrvännön uruista kirjoittama tieto, että ne olisi tehnyt hämeenlinnalainen Lindström (eikä P.Z. Strand). Vähän epäselväksi jäävän päättelyketjun tuloksena (koska Hämeenlinna ja Vanaja olivat samaa seurakuntaa) hän liittää Lindströmin Vanajan urkujen rakentajaksi. Valanki 1977, 454.

6 Rautioaho 2007, 99

7 Valanki 1977, 437

8 Rautioaho 2007, 75 ja 369

9 SHU mainitsee Carl Bölingin kuolinvuodeksi 1826, mikä ei täsmää muiden tietojen kanssa. Lähteenä on ollut Juhani Martikaisen artikkeli "Pohjanmaan omaa urkukulttuuria" (Organum 3/94). http://www2.siba.fi/shu/rakentajat.html#cabo (23.8.2017); Rautioaho 2007, 369 ja 413; Valanki 1977, 437

10 Närpiön kohdalla Rautioaholla on viitteenä "J. Martikainen (2002)". Rautioaho 2007, 247 ja 367

2010
Päivitetty 23.8.2017