1994 Verschueren Orgelbouw 25/II mek

Yleissuunnittelu: urkurakentamo (Jacques van der Aartin) + srk:n urkutoimikunta (Erkki Tuppurainen + Eero Väätäinen + Jukka Matilainen), julkisivun arkkitehtoninen muotoilu: urkurakentamo + kirkon arkkitehti Juha Leiviskä, äänitys Wim Janssen + Jan Timmermans. Ilmananto kolmella kiilapalkeella (urkujen takana). Hinta noin 2 mmk (josta arvonlisäveroa 350 000 mk).(1)

1891 perustettu hollantilainen Verschueren on tehnyt Suomeen kolmet urut: Sibelius-Akatemialle ensin 1992 Kuopioon, sitten 1994 Helsinkiin ja nämä kolmannet Männistön Pyhän Johanneksen kirkkoon.(2)

Urut on rakennettu barokkityyliin ja ne liittyvät tuon ajan suomalaiseen tyyliurkuihanteen nousukauteen. Vaikka uruissa on raikkaasti modernin oloinen julkisivu, noudattelee niiden kaapin suurrakenne perinteistä werkprinsiippiä, jossa jokaisella pillistöllä on oma kaappinsa. Samoin julkisivu on konstruktiivinen eli siitä voi päätellä, mitä pillistöjä julkisivun takana missäkin kohtaa on.

Urkuri istuu pari metriä kirkkosalin lattiaa ylempänä. Alaosastaan kaappi on kapea ja levenee ilmalaatikon kohdalla soittajan yläpuolella sijaitsevaksi pääpillistöksi, jonka julkisivu on symmetrinen. jalkiopillistö pääpillistön oikealla puolella tuo sommitelmaan epäsymmetriaa. Selkäpillistö on tavalliseen tapaan soittopöydän takana urkurin ja kirkkosalin välissä. Urkujen takana on kapea huolto- ja kulkukäytävä, jonka kautta urkuri pääsee huomiota herättämättä urkujen takana sijaitsevaan sakaristoon. Puhallin ja kiilapalkeet ovat pääsormion ilmalaatikon korkeudella sakariston katolla kirkkosalin puolella.

Julkisivu on pakottoman oloinen ja sopii hyvin Leiviskän kirkkoarkkitehtuuriin – tämä näyttää ehkä luontevimmalta hänen kirkkojensa uruista. Kaappi antaa sellaisen vaikutelman, että se koostuu pystyyn asetettujen eri korkuisten levyjen rivistä, joista osa on näkyvissä vain kaapin yläreunassa. Pillit on järjestetty levyjen väleihin jääviin kenttiin aina pitkä ja lyhyt pilli vuorotellen. Selkäpillistön levyjen väleihin muodostuu urkurin suuntaan turhankin kätevä tavaran säilytyspaikka.

Selkäpillistön viisijakoinen keskelle laskeva fasadi on lievästi epäsymmetrinen, mutta asian huomaa vasta tarkemmin katsottaessa. Pääpillistön pillit lyhenevät fasadin keskilinjaa kohti symmetrisesti, mutta levyjen väleissä olevat kentät ovat eri kokoisia. Oikealla puolella oleva jalkion fasadi on jaettu kahteen kenttään, joissa molempien pillit lyhenevät kohti pääpillistön fasadin keskilinjaa. Pillien suuaukot laskevat myös loivasti kohti keskilinjaa.

Selkäpillistöä soitetaan alemmalta sormiokoskettimistolta ja pääpillistöä ylemmältä. Rekisteritapit ovat kahdessa pystyrivissä soittopöydän molemmin puolin: pääpillistön tapit ja jalkion huuliäänikerrat vasemmalla ja selkäpillistö sekä jalkion kielet ja koppelit oikealla. Uruissa ei ole yhtään poljinta.

Kirkon akustiikka ei vaikuta parhaalta mahdolliselta uruille. Se sotkee ääntä, ja monessa kohtaa plenosointi tuntuu lähes rasittavalta. Urkusoinnin kannalta hyviä istumapaikkoja ei ainakaan muutaman kerran perusteella löydä helposti. Urut itsessään vaikuttavat soivan hyvin uskottavasti barokkisiksi tyyliuruiksi, mikä sinänsä ei ole yllätys Verschuerenille. Jalkiolla on taipumus syttyä hitaasti ja sen saa helposti kuulostamaan hieman jäljessä tulevalta. Urkujen koneisto pitää melkoista ääntä.

Kirkko 1992 Juha Leiviskä (ja Pekka Kivisalo)

Männistön Pyhän Johanneksen kirkko oli alun alkaen nimetty vieressä sijaitsevan järven ja lähiön mukaan Saarijärven kirkoksi, koska seurakunnalla oli tuolloin varsinaisen Männistön kaupunginosan puolella vanha 1913 rakennettu kirkkorakennus. Sitä alettiin myöhemmin kutsua Männistön vanhaksi kirkoksi. Nykyään se on myyty roomalaiskatoliselle seurakunnalle, ja luterilaisen seurakunnan toiminta keskitetty Pyhän Johanneksen kirkkoon.

Saarijärven kirkon suunnittelusta järjestettiin kutsukilpailu jo vuonna 1985. Rakentamaan päästiin jostain syystä vasta syvimmän laman aikaan, ja rakennus valmistui 1992. Arkkitehtuurikilpailun voittivat arkkitehdit Juha Leiviskä ja Pekka Kivisalo, joiden suunnitelman mukaan kirkko rakennettiin. Rakennus on hyvin vahvasti identifioitunut akateemikko Leiviskän nimiin; ihan tarkkaa kuvaa minulla ei ole, mikä oli Kivisalon rooli hankkeessa.

Kilpailuehdotuksen nimi oli "Nisukeko". Sitä en tiedä, mistä nimi tulee ja mihin se rakennuksessa viittaa. Mahdollinen viittaus nimessä voisi ehkä olla vehnälyhteeseen. Itse en tätä rakennusta osaa ajatella pullamössönä, vaan ennemminkin vaikeammin nieltävänä ja pihkanmakuisena pettuleipänä. Siinä myös syy, miksi tämä kirjoitus venyi näin pitkäksi.

Julkisivuiltaan osittain valkoiseksi rapattua, osittain puhtaaksi muurattua punaista ruukintiiltä oleva pitkänmallinen pohjois-eteläsuuntainen rakennus on idästä päin katsottuna kuin sommitelma pystyyn asetettuja levyjä, joiden väleistä valo pääsee rakennukseen sisälle. Vaikka massa itsessään onkin varsin horisontaalinen, on sitä rikottu vertikaalisilla aiheilla. Erityisesti tämä näkyy kirkkosalissa ja sen alttariseinän kohdalle asettuvassa tapulissa, joka on korkeudeltaan suunnilleen puolet rakennuksen pituudesta.

Rinteeseen rakennetun kirkon takana kirkkosommitelman yläpuolelle kohoavat lähiön betonielementtitalot ottavat nekin osaa palikoiden vuoropuheluun. Kirkko sijoittuu lähiötalojen ja pääväylänä toimivan Kellolahdentien väliin ja ehdottomasti parantaa näkymää tieltä itsessään hyvin tylsän ja anonyymin asuinalueen suuntaan.

Talojen ja kirkon väliin jää kevyenliikenteenväylä, joka alkuperäisessä kilpailuehdotusmateriaalissa vaikuttaa jotenkin paljon intiimimmältä ja miellyttävämmältä kuin mitä se oli koettuna huhtikuisena kevättalven päivänä. Ainakin raitin varren tilat kirkon toisessa kerroksessa ovat pienentyneet toteutusvaiheessa, mikä tietenkin on heikentänyt kujamaista tunnelmaa.

Kirkolla on epätavallinen paikka kirkoksi: se on rinteessä ja jää koillisen suuntaa lukuunottamatta kaikkialta ympäristöään reilusti alemmas. Rakennuksen edessä on ruohopintainen aukio, jolla kasvaa pienehköjä puita. Tämän puistoksi nimetyn vyöhykkeen ja rakennuksen välissä on tiilestä muuratun kaidelevyn erottama korotettu terassi, joka on korkeimmillaan lähes pari metriä maanpinnan yläpuolella. Terassilta on käynti rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen sekä portaita kirkon katolle ja sieltä toiseen kerrokseen sekä takana kulkevalle raitille. Kirkon katon kautta kulkeekin suosittu oikoreitti taustan taloilta kirkon edessä olevalle bussipysäkille.

Alkuperäisessä suunnitelmassa kirkon edessä oli tekolampi, josta kirkon hahmo olisi peilautunut, mutta virallisen selityksen mukaan se jäi budjettisyistä rakentamatta. Minulle kirkkoa esitelleen vahtimestarin mukaan lampi kyllä toteutettiin, mutta siinä ei pysynyt vesi ja myöhemmin se korvattiin kivipuutarhalla.

Kirkkorakennus sisältää kirkkosalin lisäksi seurakuntasalit, kerhotilat sekä seurakunnan virastot, joista osa on sijoitettu toiseen kerrokseen. Erikoinen yksityiskohta on, että rakennuksen ainoa sisäinen kerrosten välinen kulkureitti on teräksinen kierreporras, joka vaikuttaa lähinnä hätäpoistumiseen tarkoitetulta. Yläkertaan pääsee toki ulkokautta, mutta tarvetta kerrosten välillä liikkumiseen on paljon - erityisesti nykyään, kun seurakunnan toiminta on keskitetty tähän rakennukseen.

Leveänomainen, mutta korkea kirkkosali sijoittuu rakennelman eteläpäätyyn. Alttari osoittaa itäkaakkoon. Lännen puolella maasto on salin takaosan parven korkeudella. Saliin saavutaan takana olevan pitkän ja loppumatkasta pimeänhämärän käytävämäisen aulan kautta, jonne on sisäänkäynnit sekä etelä- että pohjoispuolelta. Tilan tunnelma muuttuu sinne saavuttaessa vähitellen joka askeleella.

Rakennuksen sisällä, erityisesti kirkkosalissa, päivänvalon käyttö on mestarillista ja runsasta – tai voisihan sitä sanoa, että kun valoa tuodaan huoneeseen noin monella tavalla ja eri suunnista, alkaa väkisin tapahtua yhtä ja toista kiinnostavaa. Valo tulee saliin pääosin seinälevyjen väleistä, mutta on talossa myös tavanomaisia ikkuna-aukkoja.

Juha Leiviskä on kirkon esitteessä todennut professori Nils Erik Wickbergin sanoin, että kirkko haluaa olla ´instrumentti, jota valo soittelee´.(3) Valon vaihtelut muuttavat tilan ilmettä niin monella tavalla säistä, vuoden- ja vuorokaudenajoista riippuen, että sitä taitaa olla melkein mahdotonta ennakoida tai suunnitella kovin tarkasti. Siitä huolimatta lopputulos vaikuttaa hyvin hallitulta ja pitkälle suunnitellulta. Taiteilija Markku Pääkkösen saliin maalaama taide, kuin värikartan pastelliset sävykentät, liittyy kiinteästi osaksi tätä valojen ja varjojen leikittelyä. Teoksen nimi on Valo, armo ja lohdutus(4).

Valoaukkojen lisäksi sommitelmaan kuuluvat olennaisesti myös puupaneeleista tehdyt seinä- ja kattopintojen verhoilut sekä eri tasoihin epäsäännöllisen oloisesti ripustetut arkkitehdin itsensä suunnittelemat valaisimet, joiden asettelua kirkkosaliin joku on joskus verrannut hyökkääviin helikoptereihin. Tämä oli muuten ensimmäinen kirkko, jossa kuvaa otettaessa urkujen edessä näkyvät lamput eivät häiritse, vaan ne kuuluvat sommitelmaan.

Kirkon tunnelma erityisesti aulatiloissa ja kirkkosaliin saavuttaessa on kodikkuudessaan sukua jälleenrakennuskauden arkkitehtuurille ja siinä on jotain samanlaista kuin esimerkiksi Alvar Aallon yksityistaloissa. Kotoisuutta tuovat kekseliäät ja mietityn oloiset yksityiskohdat. Ihmisen mittakaava ja levollisuus toimivat tehokkaana vastakohtana kirkkosalin alttariseinän korkeuksiin kohoavalle valoisuudelle ja etäännytetylle rakennusmaisuudelle.

Korkean tilan pyörryttävä vaikutus on koettavissa jossain parven reunalla seistäessä ja katsottaessa ylös, mutta salissakin olo on pääasiassa turvallinen. Rakennus ei jätä ihmistä huikaistumaan yksin, vaan pitää tätä ikään kuin koko ajan kädestä. Silti kokemus etäännyttää arjesta.

Valon muuttumisen lisäksi tilan kolmiulotteinen sommitelma elää myös liikuttaessa ympäri rakennusta. Vertikaalisten linjojen ja pintojen vuorovaikutus tuo mieleen musiikin sekä vertauksen arkkitehtuurista kiveen hakattuna tai kivettyneenä musiikkina.

Vielä paremmin tunnelmaa voisi verrata metsässä liikkumiseen. Vaikka Leiviskän päivänvalon käyttöä on kiitelty ja se tässä rakennuksessa on merkittävä ominaisuus, nostaisin yhtä tärkeäksi tilan metsämäisyyden: toisiinsa nähden satunnaisen oloisesti järjestetyt ja tilassa kuljettaessa jatkuvasti toistensa suhteen elävät pystysuorat linjat vertautuvat metsän puihin: Leiviskän arkkitehtuuri on kuin hyvä metsä tai hyvä metsä on kuin Leiviskän arkkitehtuuri. Siinä ohjetta sekä meille arkkitehdeille että meille metsänhoitajille.

Mainittu tilakokemus innosti tarkistamaan, josko metsän arkkitehtuurista väitellyt arkkitehti Lauri Louekari olisi sanonut jotain Leiviskän arkkitehtuurista tai Männistön kirkosta, ja onhan hän. Louekari vertaa Leiviskän tilasarjaa kohoavaksi ja valostuvaksi, dramaattisesti avautuvaksi kombinaatioksi, "jossa luolamaisen sulkeutuneen tilan kautta kuljetaan kohti avautuvaa metsäreunaa". Sama metsäteema toistuu Louekarin mukaan myös muissa Leiviskän kirkoissa.(5)

Juha Leiviskän kirkot 1970-luvulta 2000-luvun alkuun näyttävät mielenkiintoisen kehityskaaren sekä suomalaisen arkkitehtuurin että arkkitehdin itsensä kannalta. Ne kuuluvat väistämättä 1900-luvun merkittävimpiin kirkkoihin Suomessa.

Pyhän Johanneksen kirkko rakennettiin syvimmän laman aikana 1990-luvun alussa. Heikomman taloudellisen kauden hiljentynyt rakennusmarkkina ja sitä myöten halventuneet kustannukset varmasti edesauttoivat rakennusprojektin käynnistämistä juuri tuolloin. Silloin elettiin vielä aikoja, jolloin valtaosa suomalaisista kuului kirkkoon, ja evankelisluterilaisen kirkon rahoituspohja vaikutti vakaammalta kuin nykyään.

Näin kunnianhimoinen, kokonaisvaltaisesti mietitty ja ideassaan loppuun saakka viety arkkitehtuuri vaatii, paitsi suunnittelijaltaan, myös rakentajaltaan tavanomaista enemmän paneutumista ja on nykyisestä rakentamisen tehokkuusnäkökulmasta hankalaa ja kallista sekä rakentaa että ylläpitää. Sen vuoksi vastaavia rakennuksia ei taideta enää jatkossa tulla näkemään ainakaan evankelisluterilaisen kirkon rakentamina.

Ystävällinen vahtimestari esitteli minulle kirkkoa hyvin perusteellisesti. Keskustelimme kirkkorakennuksesta yleensä, sen vaatimista tiloista ja rakennuksen toimimisesta suomalaisessa ilmastossa. Oman työnsä pohjalta hän osasi kertoa rakennuksesta erityisesti käytön, ylläpidon ja huollettavuuden näkökulmista.

Kirkon tilat ovat vahtimestarin mukaan nykyään hyvin tehokkaassa käytössä. Varastotiloja on vähän, ja tarjoiluja järjestetään kirkon aulassa, joka käytävämäisenä sopii huonosti oleskeluun ja jonka tiililaattalattialla tarjoiluvaunua ei saa työnnettyä äänettömästi. Pitkänmallisessa rakennuksessa keittiöstä päädyn kerhosaleihin tulee väkisinkin matkaa. Lumisen talven jälkeen huomio kiinnittyi myös terassien ja kulkuväylien talvikunnossapitoon, jota kuulemma tässä rakennuksessa riittää. Tällaista kirkkoa ei kannata rakentaa Suomeen, oli päällimmäiseksi mieleen jäänyt kritiikin sana.

Joka päivä rakennusta käyttävän ihmisen näkemys on vähintään yhtä tärkeä ellei tärkeämpi kuin arkkitehtuurikriitikon. Toisaalta sitä toivoisi, että myös "tavallinen" ihminen aistisi hyvän arkkitehtuurin, koska arkkitehtuuri on tylsää, jos sitä tehdään vain toisille arkkitehdeille. Jotain sellaista tämä rakennus tuntuu saavan aikaan, koskapa vahtimestarikin kertoi, että antaa anteeksi Leiviskälle joka kerta, kun astuu kirkkosaliin. Ymmärsin sen johtuvan tilan vaikuttavuudesta. Ehkä nyt olen taas hieman parempi kirkkoarkkitehti.

VIITTEET

1 Rautioaho 2007, 175

2 Rautioaho 2007, 427; http://www.verschuerenorgelbouw.nl/ (22.4.2018)

3 Leiviskä, Juha: Männistön Pyhän Johanneksen kirkon esite, Kuopion ev.lut. seurakuntayhtymä.

4 https://fi.wikipedia.org/wiki/M%C3%A4nnist%C3%B6n_kirkko (22.4.2018)

5 Louekari, Lauri: Metsän arkkitehtuuri. Väitöskirja. Oulu 2006, 229-235

22.4.2018