1959 Gebrüder Jehmlich Opus 772 11/II mek

Disposition on laatinut Taneli Kuusisto, julkisivun suunnittelusta vastaa urkurakentamo. Tämä on yksi kahdestatoista itä-saksalaisista Gebrüder Jehmlich -uruista, joita hankittiin Fazerin välittäminä Suomeen vv. 1958-68.

Urut edustavat kai lähinnä tanskalaisen urkujenuudistusliikkeen¹ mukaisia 1950-luvun "neobarokkiurkuja", jotka ottavat vaikutteita historiallisista uruista, mutta pyrkivät vaikutteiden pohjalta uuteen urkutyyppiin. Neobarokille on tyypillistä mekaaninen koneisto ja hallinta, listelaatikot, selkeä pillistöperiaate, klassiset mensuurit ja hammastamaton äänitystapa sekä matala ilmanpaine.² Halsuan nyt jo eläkkeellä muutaman vuoden ollut kanttori muisteli nykyisten urkujen tulleen Halsualle pari vuotta ennen kuin hän. Sittemmin niille oli kuulemma ”Sotkamon miehet” käyneet tekemässä isomman remontin. Peruskorjaus on matrikkelin mukaan tehty 2001.

Urkujen kaappi on pääosin mäntyä tai viilutettua kimpilevyä, jonka pintakäsittelynä lienee jonkinlainen öljy tai sitten ei mitään. Työstötavoiltaan ja rakenneratkaisuiltaan kaappi on hyvinkin ajalleen tyypillinen, onpa siinä joku vivahdus 1950-luvun tanskalaiseen taidekäsityöhönkin, joka Tanska olikin tuon ajan urkuihanteiden kehto. Julkisivu on viisijakoinen. Fasadin keskiosa on moderni toisinto alaosastaan kapeasta goottilaisesta kaapista. Principal on asetettu keskiaukkojen julkisivuun. Pillikenttien alla on historiallisille uruille tyypillisesti voimakkaasti koristeprofiloidulla vyölistalla erotettu hieman kapeampi sokkeliosa, johon on sijoiteltu modernilla mitoituksella tehty soittopöytä ja rekisterikoneisto. Kaappi jää salista katsoen suurelta osin piiloon parven kaiteen taakse. Matalaa ja vaatimatonta vaikutelmaa lisää kaapin sinänsä hienostunut maalaamaton pinta sekä se, että urut jäävät normaalivalaistuksessa hyvin tummaksi möhkäleeksi.

Soittokoneiston rakenne on sekin varsin moderni ja erittäin sekava. En haluaisi joutua korjaamaan sitä*. Koneiston toimintaa koskettimesta venttiilille on hankala seurata. Kaappiin sisälle meneminenkään ei mahda onnistua kuin laihoilta ja notkeilta ihmisiltä. Principalin 33 isointa pilliä on julkisivussa. Niiden takana on ykkössormion ilmalaatikko, jolla on myös Gedackt ja taimmaisena kolmikuoroinen Mixtur, jonka yksi kuoro on otettu pois, samassa järjestyksessä kuin julkisivupillit. Erityisen tarkkaan urkujen rakenne ei tanskalaisia urkujenuudistusperiaatteita noudata. Toisen sormion pillit on sijoitettu ykkössormion taakse paisutuskaappiin, mikä oikeastaan sotii liikkeen pillistöperiaatetta vastaan. Toisaalta missään muuallakaan pillistölle ei tilaa olisi pienellä lehterillä tainnut olla, paitsi ehkä kaiteessa. Kaappikin on muilta osin kulissi. Jalkiota varten sen sivuille on lisätty kevyet vanerirakenteiset siivet, joiden puusepäntyö on huomattavasti halvemman oloista, ja joiden muotokieli ei ole samaa maata peruskaapin kanssa. Jalkion sijoituksesta syntyy se vaikutelma, että on haluttu tavallista isompi pillistö, ja sen sijoittelu on ratkaistu "tupakkiaskin kanteen" työmaalla. Olisikohan alkuperäisessä suunnitelmassa ajateltu jalkiopillit sijoitettavaksi taakse tai kokonaan erilliseen kaappiin, mutta lehterin tilanpuute - tai esimerkiksi museoviraston kanta - on pakottanut ahtamaan kaikki pillit samaan kaappiin. Toisaalta tanskalaisen urkujenuudistusliikkeen ihanteena oli sijoittaa jalkio mielellään yhteiseen kaappiin pääpillistön molemmin puolin.

Urkujen ilmanpaine näyttäisi kirkkouruiksi matalahkolta. Pääsormion ilmalaatikkoon on merkitty 50 mmWS, kakkossormion 62 mmWS sekä jalkiolle 75 mmWS. Pääpillistö on melko suppea, mutta pienestä ilmanpaineestakin huolimatta kovaääninen. Erityisesti Mixtur kuulostaa voimakkaalta ja heleältä - liiaksikin asti. Principal on kovaääninen, muttei ehkä niin yläsävelinen kuin jotkut muut saman kauden tai vähän myöhemmät vastaavat. Yksi kirkossäkävijöiden merkillepanema piirre on saman sormion Gedacktin äänekäs aluke, joka yhdessä koneiston äänekkyyden kanssa on näille uruille ominainen sointia värittävä tekijä. Sormiokoneiston ominaisääni on metallinen nakse, jalkio taas on eristetty turhan huonosti lehterin rungosta, ja sen kolina on parven alla melkoinen.

Laajempi kakkossormio sisältää hiljaisempia äänikertoja. Se on oikeastaan aika mielenkiintoinen asia, että sormioissa kahdeksanjalkaiset ovat nimenomaan näin päin. Seuraavien vuosikymmenten uruissa olen monesti nähnyt ykkössormiolla Rohrflöten ja kakkosella Gedacktin. Tosin tässä äänikertojen soinnin keskinäinen ero on yllättävän pieni. Sesquialtera ainakin isoissa uruissa on usein ykkösen sooloäänikertana, jota voidaan säestää kakkosen gedacktilla. Tässä mielessä sormiot ovat vaihtaneet järjestystä. Ehkä ajatuksena on ykkössormion jonkinlainen neutraalius ja kakkosen sitäkin runsaampi eri sointivärien kirjo. Kakkosella on myös hiljainen ja kaunissointinenkin kieliäänikerta, Krummhorn. Mukava on myös nelijalkainen avoin kartiomainen Gemshorn. Oikeastaan kaikki toisen sormion äänikerrat soivat tasapainoisesti keskenään. Mielenkiintoisia sointivärejä saa aikaiseksi rekisteröimällä ykköselle pelkän gedacktin, yhdistämällä sormiot ja lisäilemällä kakkoselta oktaaviäänikertoja niin että paisutinkaappi on kiinni. Soittimesta löytyy näin yllättävänkin romanttisia sävyjä, joita kirkon kuiva akustiikka tuntuu alleviivaavan, ja joilla varmaankin on ihan kelvollista säestää myös virsilaulua. Lisää tehoa ja kirkkautta tähän saa sitten ottamalla mukaan ykkössormion prinsipaalin. Mixturille löytynee kaksikuoroisenakin melko vähän käyttöä. Jalkio vaikuttaa kolmiäänikertaisena aivan riittävän tukevalta. "Urkumainen" dispositio on sikäli, että sormiot yhdistämällä saadaan 8-jalkaista vajaa prinsipaalikuoro. Kirkkosalin lyhyt jälkikaiku tuo äänen yksityiskohdat hyvin esiin. Ei tila silti kaiuton ole. En pitäisi urkujen sointia liiallisen yläsävelisenä, vaikka senkin on sanottu olevan yksi neobarokin tunnuspiirteitä. Kokeiltuani urkuja, huomasin ne monipuolisemmaksi soittimeksi kuin mitä kirkonpenkistä pääsee käsittämään.

*Lisäys 23.4.2013 Ironista kyllä, juuri näiden urkujen soittokoneistoa pääsin tai jouduin korjaamaan kuluneena keväänä. En edes muistanut joskus kirjoittaneeni tällaisenkin lauseen, mutta ensimmäisen sormion jalkiokoppelin säätöihin oli tottavie haastavaa päästä käsiksi.

Kirkko 1826 Heikki Kuorikoski

Halsuan kirkko rakennettiin rukoushuoneeksi 1825-26. Suunnitelmat olivat Heikki Kuorikosken, mutta mestarina toimi hänen 17-vuotias poikansa Jaakko Kuorikoski. Kaksinivelinen tapuli rakennettiin 1882 Juho Kuorikosken johdolla.

Kirkko on pohjaltaan tasavartinen sisäviisteetön ristikirkko, jonka ristisakaroiden vesikatot on aumattu. Ristikeskuksen sisäkulmien varaan tukeutuvan neliöpohjasen jalustan päällä oleva suhteikas kupolikattoinen keskitorni on kahdeksankulmainen.(3)

VIITTEET

1 Ks. esim. Pelto, Pentti: Urkumainen vai epäurkumainen? Organum 90 -vuosikirjan artikkeli. Organum-seura ry, Helsinki 1989.

2 Rautioaho, Asko: Urkujen rakenteen ja historian perusteet sekä urkusanasto. s.100. Sibelius-Akatemia 1991.

3 Risto Känsälä, Ville Lukkarinen, Rauno Träskelin, Kuorikosket, puukirkkojen mestarit. Keskipohjanmaan säätiö, Kokkola. Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja KIJ 49, 1998.

Museovirasto: Kulttuuriympäristön rekisteriportaali RKY, id: 5072 Halsuan kirkkotie ja kirkonseutu. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5072 (26.3.2016)

Halsuan seurakunta. http://www.halsuanseurakunta.fi/2 (26.3.2016)

päivitetty 23.4.2013
26.3.2016