elämänsä matkalta (5 Moos. 8:2)

Abraham Björk

Kotoa körttiläinen kasvatus
Olen syntynyt Kaustisen pitäjässä, joka siihen aikaan kuului Kokkolan pitäjään, 12.1.1849. Isäni oli käsityöläinen, ammatiltaan veroseppä, jolla oli mestarioikeudet ja oikeus pitää oppilaita sekä maksoi ammattiveroa, josta nimitys veroseppä. Mistä isäni oli oppinsa saanut, Kokkolassako vaiko Pietarsaaressa, sitä en tullut tietämään syystä, etta olin hänen eläessään vielä lapsi, jota ei tällaiset asiat kiinnostaneet. Mutta Vuosia hänen kuolemansa jälkeen löysin hänen jättämistään paperiensa joukosta saamansa lukkaritodistuksensa, jonka oli antanut Pietarsaaren lukkariurkuri Daniei Marklund ja joka todistus on vieläkin tallessani. Siitä voi päättää, että hän nuorena ollessaan on myöskin oleskellut Pietarsaaressa, jommassakummassa, Kokkolassa tai Pietarsaaressa on hän käynyt sepänopin ja saanut mestarikirjan sekä käsityöläisten sunnuntaikoulussa kirjoitus- ja luvunlaskutaidon, sillä niitä siihen aikaan ei muualta saanut kuin kaupungista.

Hänet vihittiin avioliittoon 25.5.1832, ollen 25 vuoden vanha, pikkuserkkunsa Marja Mikontyttären Virkkalan (Vanhatalon) kanssa, joka oli silloin 20 vuoden ikäinen. He asuivat useassa paikassa, mutta viimeiseksi äitini Klumpi-nimisellä perintöpalstalla Virkkalan kylässä, jossa minäkin näin ensi kerran päivänvalon.

Minä olin nuorin lapsista. Minua vanhempia oli 4 poikaa ja 1 tyttö, joista 1 poika oli kuollut ennen minun syntymääni. Kaikki toiset sisarukset, paitsi minua vanhempi poika Elias, olivat ennen muistoani lentäneet pois pesästä maailmalle.

Minä veljeni kanssa olimme vielä jääaneet kotia kahden sen aikuisen ankaran kasvatuksen alaiseksi. Huomioon on otettava se, että isäni kuului sen ajan heränneisiin (körttilaisiin), jonka mukaan lastenkin kasvatus oli järjestettävä. Meidän täytyi seurata isää joka pyhä kirkkoon ja jokaiseen herännäisten kokoukseen (seuraan), jota johti joko joku pappi tai herännäisten johtohenkilö, joihin isänikin kuului.

Näissä kokouksissa luettiin pääasiallisesti esim. Lutheruksen, Nordborgin ym. kirjoittamia kirjoja, joidenka johdosta sitten keskusteltiin, ja välillä veisattiin herättäviä lauluja ja virsiä niin kuin esim. vanhasta Virsikirjasta numerot 273, 408, 301, 404, 207, 276, 280, 213, 406, 410 ym., jotka jo lapsuudessani opin herännäisten seuroissa.

Lukkarin veisuu kuului peninkulman päähän
Siihen aikaan eläneet vanhat ihmiset kertoivat entisistä Kaustisen papeista ja lukkareista, joita ei siihen saakka vielä voinut monta ollakaan. Sillä Kaustinen erotettiin Kokkolasta kappeliksi vasta v. 1776 ja kirkko rakennettiin v. 1777. Ensi vuosina lukkarin virkaa toimittivat laulunlahjaiset talojen isännät. Ensimmäisenä muistitiedon mukaan mainitaan lukkarin olleen Tastulan isäntä. Mutta kun naapuri Björknäsin isännallä oli kovempi ääni, joka hänen harmikseen ylitti hänen äänensä kirkossa, niin hän lopulta harmistuneena meni Bjorknäsiin ja sanoi isännälle: "En minä enää viitsi lukkarina olla. Sinä saat tästä lähtien lukkarin viran toimittaa."

Näin yksinkertaisella tavalla Björknäsistä tuli lukkari, eikä seurakunnallakaan ollut mitään sitä vastaan. Sillä Björknäsillä oli mahtavampi ääni kuin Tastulalla.

Tästä lukkari Björknäsin äänestä kertoivat vanhemmat ihmiset, että se oli ulkonakin niin kuuluva, kun hän kirkolla ruumiin haudalla veisasi, niin se kuului peninkulman päässä olevaan Tastulan kylään. Ja kinkerituvassa, jos juomalasi sattui olemaan reunoja myöten täytettynä pöydällä, kun Björknäs veisasi, niin pöydän tärinästä läikkyi juoma pöydälle.

Kuulin erään vanhan isännän myöskin kertovan lukkari Björknäsin mahtavasta äänestä. Hän sanoi olleensa Björknäsin kanssa Kannuksen kirkon vihkiäisissä v. 1817. He asettuivat kirkossa penkkiin istumaan niin kuin muu kirkkokansa odotellen jumalanpalveluksen alkamista. Hetki näytti olevan jännittävä. Piispa ja pappeja hyöri sakaristossa järjestäen vihkimäohjelmaa lukkarien kanssa. Lukkariakin oli useampia, jotka jakoivat keskenään lukkarin tehtävät. Urkuja ei ollut kirkossa. Jopa vihdoin jännitys kirkossa rupesi herpaantumaan. Useita lukkareita astui ylös lukkarin penkkiin. Aamuvirsi alettiin lukkarien itsetietoisuuden merkeissä. Hän sanoi ajatelleensa: "Mitäs meidän lukkari nyt ajattelee, kun on aivan vaiti?" Mutta kun toista värssyä alettiin veisata, niin silloin lukkari Björknäs yhtyi veisaamaan, joka oli niin voimakas, että virsikirja hyppi penkin reunalla ja ääni täytti koko kirkon. Mutta sen vaikutukset tulivatkin pian näkyviin. Piispa ja papit tulivat kurkistelemaan kirkkoon sakariston ovelle etsien, mistä se mahtava ääni kuuluu ja tulee. Virren tauottua tulee "vehtari" piispan käskystä käskemään lukkari Björknäsiä sakaristoon. Siellä piispa ja papit tiedustelevat häneltä, mikä hän on miehiään. "Olenpahan vain isäntä Kaustiselta, missä toimitan lukkarin virkaa", oli Björknäsin vastaus. Sen kuultuaan pyysivät piispa ja asianomainen kirkkoherra ottamaan lukkari Björknäsiäkin veisuullaan osaa kirkon vihkimäjuhlaan ja menemään lukkarienpenkkiin toisten lukkarien joukkoon. "Jaa sillä ehdolla", sanoi Björknäs, "että saan yksinäni siellä veisata." Tähän papit suostuivat. Toiset lukkarit kiellettiin veisaamasta, ja Björknäs sai yksinään toimittaa lukkarin tehtävät. Mutta ei muuta tarvittukaan. Sillä Kannuksen kirkko oli sinä pyhänä niin ääntä täynnä, ettei siinä muiden ääni olisi kuulunutkaan. Sama isäntä mainitsi, ettei hän sitä ennen luullut eikä jälkeenpäinkään kuullut lukkari Björknäsin niin mahtavan kovasti veisaavan kuin Kannuksen kirkon vihkiäisissä.

Niin kuin senaikuiset lukkarit, niin oli Björknäskin sen verran viinan rakas, että papin täytyi joskus kinkeripidoissa pyytää, että lukkari jättäisi viimeisen ryypyn ottamatta. Mutta silloin lukkari kohotti kirkkaasti säteilevän ryyppylasin päänsä tasalle katsoen siihen laupiaasti ja sanoen: "Mutta kun se kaikkinainen hyvän anto tulee ylhäältä valkeuden Isältä", ja samassa tyhjensi pikarin pohjia myöten.

Tervattu viulu ja sorvattu klarinetti
Isäni ja veljeni olivat viulunsoittajia. Siis en minäkään tahtonut olla Pekkaa pahempi. Mutta oli yksi paha vika. Minulla ei ollut viulua. Minä rupesin sitä itse muovailemaan pienoiskoossa. Lopulta se toisten avustamana valmistui. Käyrä ja kielet olivat kuin toistenkin viuluissa. Mutta se oli maalaamaton, valkoinen. Kun tuli lämmin aurinkoinen päivä, niin ajattelin, että kyllä tervavärikin kaunista on, kun sitä vain ohueltaan vetelee. Menin toisten tietämättä saunan porstupaan, jossa tervasin viuluni niin, että se sai kellertävän ruskean värin, johonka olin sangen tyytyväninen.

Ainoa vika maalillani oli, että sen kuivuminen kesti viikkokausia. Mutta lopulta se kuivui sen verran, että voin jatkaa soittoharjoituksiani. Mutta viulusta lähtevä väkevä tervan katku teki viulunsoittoharjoituksen vastenmieliseksi. Siitä syystä päätin ruveta klarinettia puhaltamaan. En muista enää, mistä sain vanhan rikkinäisen klaneetin. Sen muistan, että klarinetin keskimmäinen osa oli päistään niin pehkaantunut, ettei sitä voinut enää toisiin yhdistää. Ja tässä ei tervakaan auttanut.

Mutta hätä keinon keksii. Sain kuulla, että Kokkolan kaupungin lähellä Savelan puolella Suntia oli sorvari, joka osaa sorvata klarinettiin uuden kappaleen. Sitä paitsi hän on myös musiikkimies, klarinetin ja urkujen soittaja. Ei muuta kuin lähteä taas Kokkolaan. Tämä matka olikin minulle kuin naapurissa käynti.

Minä tulin Savelan kylään (Kokkolan esikaupunkiin) ja kyselin edellä mainittua sorvaria. Minulle näytettiin punaiseksi maalattua pientä asuntoa ja sanottiin, että tuossa asuu sorvari Backman. Minä menin näytettyyn asuntoon.

Tupaan tultuani näin peräseinällä pienet puupiippuiset kamariurut. Sivuseinällä oli pieni varvi ja kalustokaappi. Sorvari, keskikokoinen mustapartainen mies, oli noin 40 vuoden nurkissa oleva iloinen kohtelias mies. Esitettyäni asian lupasi hän kohta ruveta tekemään klarinettiin uutta kappaletta ja antoi määräyksen, koska sain tulla sitä hakemaan.

Määrätyllä tunnilla tulin takaisin ja silloin oli klarinettini ikään kuin uusi. Backman soitteli sillä useita kappaleita kuullakseni, että se oli kunnossa. Hän sanoi klarinettini olevan A-klarinetti. Sen uuden kappaleen, jonka hän klarinettiini sorvasi, sanoi olevan omenapuuta. Minä maksoin hänelle sovitun hinnan, sanoin hyvästi ja olin sangen tyytyväinen klarinettiini. Kotiin tultuani olin taas uusi musiikkimies, klarinetin puhaltaja, mitä harjoittelin innolla. Mutta veljeni rupesi kadehtimaan uutta musiikkialaani ja vietteli minut hänen kanssaan vaihettamaan klarinettini oikeaan isoon viuluun. Ja niin vaihtui taas klarinetin soittoni jälleen viulun soittoon. Mutta tervattu viulu oli jo poistettu käytännöstä.

Urkuja ja soittotaitoa hankkimassa
Seuraava tapaus teki taas muutoksen minun soittoalaani. Samassa Virkkalan kylässä oli Jaakko-niminen lukkarin oppilas, kansan keskuudessa nimeltään "Pikkulukkari". Hän meni urkujen soiton oppiin Kronobyhyn urkurin ja urkujen rakentajan P. Lybeckin luo.(1) Kun hän oli oppinut virsiä soittamaan uruilla, niin Virkkalan kylän pojat vuokrasivat määrätyksi ajaksi P. Lybeckiltä kaksiäänikertaiset kamariurut Kaustisen kirkkoon, että Pikkulukkarilla olisi edelleen tilaisuus jatkaa soittoharjoitusta kirkossa.

Minäkin olin mukana, kun urut ja urkuristi P. Lybeck tuotiin Kronobysta Kaustiselle. Pikkulukkari soitteli niitä kirkonmenoissa. Minä, kun en tahtonut koskaan olla Pekkaa pahempi, ajattelin: "Kyllä minäkin soittamaan opin, kun vain saan siihen tilaisuutta". Nuotit G-klaavissa minä jo entiseltään isäni opettamana tunsin, mutta en F-klaavin nuotteja, ja sitä paitsi ei ollut urkuja eikä pianoa, jolla olisi harjoittanut soittoa.

Pikkulukkarilta ei ollut mitään neuvoja tässä asiassa saatavissa. Sillä tähän aikaan oli ammattitaito kaikissa ammateissa suurin salaisuus. Kaustisen urkulehterillekin oli pääsy tehty mahdottomaksi muille paitsi Pikkulukkarille urkurina ja Järvilän Punaparta-Jussille, joka hoiti urkujenpolkijan tehtäviä.

Mutta sitten veljelläni Joonaalla(2), joka ei enää asunut kotona mutta samassa Virkkalan kylässä, oli tilaisuus tarkastaa urkuja. Hän sanoi voivansa tehdä samanlaiset. Hän sanoi minulle: "Hanki sinä vain itsellesi soittotaito, kyllä minä soittokoneen hankin." Ei muuta kuin puheesta toimeen. Veljeni ryhtyi kohta urkuja rakentamaan ja minä urkuinsoiton taitoa. Meillä molemmilla oli kova kiire ja kilpailu.

Urkujen soittotaito oli siihen aikaan harvinaista. Urkuja oli siihen aikaan vain kaupunkien kirkoissa, ainoastaan poikkeuksena joissakin maaseurakunnan kirkossa. Kotoani lähin urkuri oli Kokkolan kaupungissa. Siitä syystä matkustin sinne.

Audienssin saatuani johdatettiin minut vastaanottohuoneeseen, joka oli pieni salin tapainen huone, jonka sivuseinällä on suuri taffelipiano ja sen kiinniolevalla kannella kaksi syrjällään lepäävää kapatonta viulua mainoksena siitä, mika mies talossa asuu.

Salissa oli myöskin kaksi herrasmiestä, toinen nuorempi, ehkä noin 25 - 30-vuotias, ja toinen vanhempi, ehkä 50 - 60 vuoden ikäinen. Vanhemman niistä huomasin olevan itse tirehtööri, jonka nimi muistaakseni oli Sundqvist. Asiani selitettyäni huomasin, ettei tirehtööri osannut suomen kieltä, mutta nuorempi herra osasi ja oli tulkkina tässä keskustelussa, joka päättyi siihen, ettei hän ota soitto-oppilasta. Syy, miksikä ei, jäi minulle tuntemattomaksi.

Näin oli taas tie pystyssä edessäni. En enää muista, kuka minut neuvoi menemään Kullaan, jossa on urut(3) ja kaksi musiikkitaitoista miestä, joilta minä saan haluamani opin. Minä tein saadun neuvon mukaan. Kysyvä ei tieltä eksy, niin en minäkään. Neuvojen mukaan lähdin ensiksi Kallisin kylään. Sieltä Såkan Rasmukselle ja niin edelleen Kullaan, joka on Kronobyn rajalla.

Tultuani kyseessä olevaan taloon, oli talonväki kaikki kotona: vanha isä leskenä, poika Aleksander isäntänä ja hänen nuori vaimonsa emäntänä sekä veli Matti ja sisar muuna talon väkenä. Kaikki olivat ummikkoruotsalaisia paitsi vanhaisäntä, joka osasi jonkin verran suomea, niin että asiani sain hyvin toimitetuksi. Vanhaisäntä sanoi suomea oppineensa Perhossa nuorena ollessaan siellä tukkitöissä. Koko perhe, vaikka ummikkoruotsalainen, oli minulle erittäin ystävällinen.

Heillä oli isomaiset petaliurut salissa, jossa sain harjoitella soittoa aamusta iltaan minkä jaksoin. Aamupäivällä sain neuvoja minkä tarvitsin.

He ihmettelivät minun nopeaa edistymistäni. En varmaan enää muista, kuinka monta viikkoa siellä soittoa harjoitin, ehkä noin 3 - 4 viikkoa. Poislähtiessäni jo kokolailla hyvin soitin muutamia virsiä ja vieläpä muutamia marssejakin. Vanhempi veli Aleksander oli myös hyvä violin soittaja, mutta nuorempi Matti oli mielestäni taitavampi uruissa kuin Aleksander.

Talo tuntui varakkaalta, minkä takia kai ei minuakaan rasitettu maksuilla. Muistaakseni maksoin minä opista, asunnosta ym. 10 kopeekkaa vuorokaudelta. Jälestäpäin olen ihmetellyt itseäni, että minä niin hyvin viihdyin ummikkoruotsalaisten seurassa. Sillä usein kävin talon nuorison kanssa kyläilemässäkin toisissa taloissa.

Kun tältä opintomatkaltani tulin kotia, niin olin mielestäni jo täysi mestari. Veljenikin oli urkutyössään päässyt niin pitkälle, että yksi äänikerta piippuja oli jo pystyssä. Nyt ne olivat vain saatava viritykseen. Viritysjärjestelmän qwintittäin me kyllä tunsimme, mutta ei sitä, ettei qwinttejä saanut virittää puhtaiksi, vaan jonkun äänenväreen alemmaksi, ja tämä tietämättömyys oli meille suurena kiusana. Viimeisellä lopputasoituksella saatiin askelat (skaala) joltisenkin soinnutetuksi. Nyt alkoi minulle soiton jatkoharjoitukset siinä sivussa kuin veljeni urkujaan valmisti.

Hän teki ne yhtä äänikertaa suuremmiksi kuin kirkossa siihen aikaan olleet Lybeckin urut eli kolmiäänikertaisiksi: 16 jalk. täkätty (Supaas), 8 jalkaa avonainen (Prisipaal) ja 4 jalk. avon. (oktavan).

Kun veljeni teki urkujaan enimmäkseen "firaapelityökseen", niin niiden valmiiksi tuleminenkin veti aikaa. Mutta se oli minulle vain hyödyksi. Sillä minunkin harjoitusaikani jatkui samassa. Kun urut valmistuivat, olin virsien soitossa valmis urkuri. Sitten kun Lybeck vei urkunsa kirkosta pois, niin veljeni urut vietiin sinne tilalle, ja minä seurasin niitä urkurina, jossa toimessa olin noin pari vuotta, palkkanani pari kolehtia vuodessa. Veljeni taas ei saanut eikä pyytänytkään vuokraa uruistaan, sillä ne olivat kirkossa vain mainoksena (reklaamina).

Seminaariin päivän harkinnalla
Kevättalvella 1866 tapahtui odottamaton käänne elämässäni jo lapsuudessani toivomaani suuntaan. Olimme äidin kanssa taas muuttaneet talveksi kotia Klumpin kankaalle, Veljeni Joonas oli myöskin muuttanut asumaan Puumalan kylään, joka oli ylämaista Kokkolaan menevien syöntipaikkana. Hänen valmistamansa urut olivat vielä Kaustisen kirkossa, jossa minä niitä pyhäisin jumalanpalveluksessa soittelin. Mutta arkipäivinä olin soittokonetta vailla. Mutta kun veljeni Joonas oli tehnyt toiset pienemmät urut kotoansa varten niin kävin aina silloin tällöin hänen luonaan arkipäivinä soittelemassa.

Nyt olin taas samanlaisella matkalla veljeni luona Puumalassa. Samaan aikaan tuli sinne Kokkolasta 6 - 7 hevosen matkustajajoukko yöksi matkallaan kotiinsa Saarijärvelle ja Uuraisiin. Mutta kun he kuuiivat kartanolle soittoani, niin tulivat he kaikki veljeni puolelle soittoa kuulemaan, niin että tupa oli puolillaan matkailijoita.

Niiden joukossa oli eräs nuorukainen Saarijarveltä, Matti Muittari, joka rupesi kehottamaan minua lähtemaan Jyväskylään seminaariin, joka on suomalainen koulu ja jossa on hänenkin serkkunsa Varvikko oppilaana. Jos lähden kohta, lupasi hän ilmaisen kyydin Saarijärvelle saakka, ja jos en mina kohta pääsisi seminaarin, niin saisin tulla heille Saarijärvelle ja olla siellä siksi, että seminaariin pääsee. - Jalo nuorukainen. Samassa sakissa oli myös toinen jalo nuorukainen, Uuraisista. Hän lupasi taas Saarijärveltä Uuraisiin minulle vapaan kyydin, ja he pitivät myöskin lupauksensa.

Yö oli nukuttu ilman unta. Aamu jo koitti ja kyytimieheni oli jo valmis lähtemään. Jätin äidilleni hyvästi silmiin katsomatta. Olihan tämä minun ensimmäinen pitempi matkani tuntematonta kohtaloani kohti tässä nälän ja kuoleman varjon maassa. Vedet tipahtelivat silmistäni.

Kotini jäi selkäni taakse ja sen laella oleva llomänty ikään kuin olisi latvansa kumartanut jäähyväisiksi, kun sen ohitse ajoimme pitkin Virkkalan kylän raittia aina Vanhantalon luomaan saakka, josta poikkesimme joen poikki Kokkolan - Jyväskylän-maantielle, jossa tavattiin Puumalassa yöpyneet matkailijat. Tästä matkaani lähdösta ei koko paikkakunnalla muut tienneet mitään paitsi veljeni perheineen ja äitini. Virkkalan kylänkin läpi ajaessamme oli siksi aikainen aamu, ettei ollut vielä kylässä ketään liikkeellä.

Mutta kun tuli sunnuntai ja urut pysyivät mykkinä lehterillä, niin silloin tuli yleinen kysely, mihinkä urkujen soittaja oli kadonnut. Kun tuli kansan tiedoksi, että oli kotoa lähtenyt erään Saarijärven pojan kanssa, teki se sen johtopäätöksen, että minä olin lähtenyt Saarijärvellä olevaan Tarvaalan maanviljelyskouluun.

Abram Björk: syntynyt Kaustisella 12.1.1849 kuollut Paimiossa 30.1.1935, valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista 1872, toimi 54 vuotta opettajana, erosi virasta 78-vuotiaana; opettajana Perniössä 1872 - 1882, Paimion Jokelan koululla 1882 - 1927; suoritti urkurin tutkinnon ja toimi myös urkurina Finnbyssä 1884-1918; sai vapaan asunnon, Tillilinnan huvilan, Paimion kunnalta vuonna 1926 kuolemaansa asti. Tämä teksti on lyhennelmä Perhonjokilaakson sukututkimusyhdistyksen "nukerinkurekoppa"-kirjassa julkaistusta muistelmakirjoituksesta.

Huomautuksia
1 Petter Lybeck s. 20/11 1841, k. 22/3 1900, Kruununkylän kanttori ja ehkä merkittävin harrastajaurkujenrakentaja Suomessa. Hän opiskeli kaksi vuotta Åkerman & Lundin rakentamossa vv. 1878-79 ja rakensi kahdeksan soitinta sekä teki muutamia merkittäviä korjauksia. Häneltä on säilynyt Revonlahden urkujen ohella vain Teerijärven ja Purmon fasadit, joitakin soittopöytiä sekä muutamia pillejä. Eikä Lybeck olisi ainoa 1800-luvun julkipuoliskon urkujen tekijöistä, jotka kätevyyden ja musikaalisuuden omaavina ryhtyivät - oivallisen esimerkin ollessa oppaana - urkuja rakentamaan.

1866 Karstula
1872 Alavus
1880 Munsala, vanhan urun siirto, uudistus ja pystytys, Veteli
1881 Teerijärvi
1886 Pyhäjoki
1890 Purmo
1894 Petolahti uudistus
1896 Haapavesi

Lähde: Valanki, Erkki: Suomen urut ja niiden rakentajat 1500-luvulta vuoteen 1970, Sibelius-Akatemia: Suomen historiallisia urkuja -tietokanta http://www2.siba.fi/shu/rakentajat.html#pely

2 Kaustiselta 1878 Veteliin muuttanut aseseppä Joonas Björk teki "pari tusinaa urkuharmoneja ja pilliurkuja". Hän esiintyi myös viulistina ja pelimannien säestäjänä (uruilla ja myöhemmin harmonilla). Björkin tekemillä uruilla on kerrottu soitetun myös Kaustisen ja Kivijärven kirkoissa. lähde: Rautioaho, Asko: Suomen Urut 2006

3 Sekä Kruunupyyn Korpholmenissa että kotiseutumuseo Tolvmansgårdenissa on Simon Finnholmin tekemät kotiurut. Alavetelin Lukkarimäen kotiseututalossa on alaveteliläisen Johan Tastin rakentamat pienet kotiurut. Kirjoittajan mainitsemat "petaliurut" saattavat olla jotkin näistä. lähde: Rautioaho, Asko: Suomen Urut 2006