VPO-konsoli

Kevättalvella 2013 innostuin opettelemaan urkujen soittoa yksityisen soitonopettajan johdolla. Alkuvuoden tuskailin harjoittelumahdollisuuksien kanssa: Paikallisen seurakunnan urkupolitiikka on aivan ymmärrettävistä syistä sellainen, että harjoittelemaan pääsee vain virastoaikaan ja vapaa aika täytyy kysyä joka kerta erikseen.

Syksyllä urkutuntini saivat toivottua jatkoa ammattikorkean puolella – mikäpä parempaa vastapainoa opiskelujen lopputyön teolle – ja näin ollen soittimen tarve pysyi ennallaan. Järkevä harjoitussoitin olisi kuitenkin vähintään kaksimanuaalinen urku täydellä jalkiolla. Sellaista pilliurkua minulla ei toistaiseksi ainakaan ole. Jotain digitaaliurkuja olin kokeillut, mutta halpisurut ovat halpisurkuja, ja kalliiseen ei ole varaa. Oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi näin ollen rakentaa oma soittokonsoli, jolla käyttäisin tietokoneelle asennettua GrandOrgue-ohjelmaa. Lisää yleistietoa virtuaaliuruista ja soittokonsoleista täällä.

VPO-konsoli kuljetusasentoon pakattuna. Tässä vielä sormioiden kantta ja jalkiota vailla.Konsoli pakattuna kuljetusasentoon. Tässä vaiheessa puuttuvat vielä jalkio ja soittopöydän kansi sekä elektroniikan vaatimat upotukset.

Siispä ei kun suunnittelemaan. Kevättalvella olin jo elätellyt ajatusta kokoontaitettavasta ja ainakin jossain määrin kuljetettavasta kaksimanuaalisesta kirkkourkutyylin soittokonsolista, joka olisi mahdollisimman kevyt ja pienikokoinen, mutta silti mahdollisimman aito tuntumaltaan. Kyseessä ei siis olisi mikään hätäisesti päällekkäin kasattu pino erinäistä elektroniikkaromua, vaan ihan uskottava sisustuselementti, joka ei synkässä jalopuujäljitelmäisessä massiivisuudessaan ihan koko huonetta ja sen tunnelmaa pilaisi.

Konsoli soittokuntoon avattuna. Tässä myöhäinen BETA-vaihe, kuten ohjelmoijilla on tapana sanoa, eli ensimmäinen kasausyritys elektroniikalla. Kaiuttimet vain testausta varten. Kyllä tällä soittaa pystyy, vaikka muovikoskettimet ovatkin pilaamassa soittokokemusta – pillit ovat jokatapauksessa aitoja...

Päädyin tilaamaan aika lailla halvimmasta päästä olevat USB-liitäntäiset 61-koskettimen midi-koskettimistot, joista tarkoitus oli käyttää vain piirikortti ja koskettimien alla oleva kytkinsarja. Näiden ympärille suunnittelin tekeväni puiset koskettimistot ja mekanismin, joka jäljittelee oikean listelaatikon venttiilin aukeamista. Nyt ensimmäisessä vaiheessa muovikoskettimet kuitenkin jäivät käyttöön, koska yksinkertaisesti aika ei riitä kaikkeen. Ne kylläkin käytännössä vievät suuren osan urkujen soittamisen nautinnollisuudesta.

Halvat midi-koskettimistot. Näistä käytettiin vain koskettimet ja elektroniikka.

Soittotuntuma on äärettömän tärkeä. Monissa sähköisissä koskettimistoissa ääni alkaa vasta, kun kosketinta on painettu alas jo pitkän matkaa. Oikeissa mekaanisissa pilliuruissa ääni alkaa heti painamisen alkuvaiheessa. Hitaasti painettaessa pilli saa aluksi vähän ilmaa, ja sen aluke muistuttaa junan pilliä. Sähkösoittimessa tällaista ei ole ainakaan vielä mahdollista jäljitellä. Sähköisten koskettimistojen viive vastannee siis ainakin jossain määrin sitä ilmiötä, minkä johdosta pneumaattisia urkuja kovasti kritisoidaan hitaiksi. Muovikoskettimessa on myös liian vähän massaa ja niiden tuntuma on urkujen näkökulmasta kummallisen liukas ja heppoinen. Siksi siis asetun jyrkästi puisten "oikean" urun koskettimistojen kannalle.

Olin jo pari vuotta aiemmin tehnyt 27-koskettimisen jalkiokoskettimiston, lähinnä ajatellen sitä aiemmin ostamani Teijon urkupositiivin liitejalkioksi, mutta se projekti kuitenkin sitten jäi, kun ehkä liitejalkiohanke ei olisi kuitenkaan antanut oleelista lisäarvoa Teijon positiiville ja kun elämässä on kaikenlaista muutakin mielenkiintoista.

Nyt jalkio saisi midifioinnin kolmannen midi-koskettimiston elektroniikasta. Koska koskettimien jako on jalkiossa sormiota paljon harvempi, täytyi tässä kohtaa soveltaa. Vaihtoehtoina oli joko rakentaa uusi kytkinsarja jalkiokoskettimiin, muokata vanhaa tai tehdä jonkinlainen vellasto, jolla koskettimien jako sovitetaan kytkimien piirilevylle. On oikeastaan vaikea arvioida, mikä näistä olisi vähiten työläs menetelmä. Siksi jalkio sai odottaa konsolin valmistumista muuten.

Vuonna 2011 likimain valmiiksi tekemäni jalkio. Nyt täytyi vielä hieman viimeistellä joitain kohtia.

Näistä lähtökohdista aloin sommitella soittopöydän muotoa. Kriittiset mitat ovat likimain kaikki soittopöytästandardin mukaisia, joskin joitain vapauksia on otettu lähinnä periodisoittimien suuntaan. Oman reunaehtonsa antoivat myös valmiit koskettimistot, jotka täytyi sovittaa soittopöytään. Konsolin kokoontaitettavuus ja sen yksinkertainen toteutus olisivat myös tärkeitä reunaehtoja. Kaikki ratkesi oikeastaan melko helposti sen jälkeen, kun löysin esikuvaksi valokuvan Snappertunan Normann-urkujen soittopöydästä ja sain sovitettua jalkion niin, että se mahtuu kuljetusasennossa pöydän alaosaan pystyyn. Sinne jalkion kaveriksi mahtuu myös soittopenkki. Sormiot saa peitettyä perinteisen näköisellä kannella, joka toimii avattaessa nuottitelineenä. Näin laatikon mitat kuljetusasennossa ovat: 1250 x 325 x 1025 mm. Ei paha.

Mittapiirustus soittokonsolista, joka tehtiin Gustav Normannin Snappertunan urkujen (1884) soittopöydän mukaelmana. Vasemmalla leikkauskuvissa konsoli soitto- ja kuljetusasennoissa.

Snappertunan urut ovat 1800-luvulta säilyneitten urkujemme helmiä. Ne on tehnyt virolainen urkujenrakentaja Gustav Normann 1884. Niiden soittopöytä on varsin askeettinen ja oikeastaan hyvin pienikokoinen. Soittopöydässä - kuten koko uruissa - on aikakauteensa nähden vanhahtavia piirteitä. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Kokkolassa on säilynyt varastoituna viisi vuotta nuoremmat Kaarlelan kirkon Normann-urut, joiden soittopöytä näyttää kuvien perusteella hyvin samankaltaiselta kuin Snappertunassa. Harmillista kyllä, en ole ehtinyt paikan päälle tutkimaan säilyneen urun osia Kaarlelassa, vaikka niistä järjestettiin jopa näyttely elokuussa 2013.

Snappertunan soittopöytä soveltui hyvin esikuvaksi, koska se pienen kokonsa ohella on myös hyvin pelkistetty muotokieleltään. Sormiokoskettimisto ei ulkone soittopöydän rungosta, mikä oli minun tapauksessani oikeastaan ainut toimiva lähtökohta kuljetettavuuden ja pienen koon kannalta. Pelkistetyn ulkoasunsa ja valkoisen värinsä ansiosta soittopöytä sopii mainiosti moderniinkin ympäristöön ja on lisäksi yksinkertainen toteuttaa uskottavan näköisenä tyylikopiona.

VPO-konsoli hyvin varhaisessa vaiheessa. Maalatut osat ovat mäntyä, runko 16-millistä (oho, onpas oksaista!) liimalevyä. Tässä kuvassa sovitetaan jalkiota ensimmäistä kertaa paikalleen.

Näistä esikuvan antamista lähtökohdista olikin sitten hyvä alkaa soveltaa. Snappertunassa on vain yksi sormio (Kaarlelassa olisi ollut kaksi, mutta niiden urkujen kuvaa minulla ei ollut käytössä suunnittelun aikana), minulla niitä tulisi olemaan kaksi. Koskettimistoissa malliksi valikoitui J.A. Zachariassen, jonka kaksisormioisesta soittopöydästä minulla oli käytössä tarkat mittatiedot. Zachariassen oli myös lähempänä hyväksi havaitsemiani vanhan musiikin periodisoittimien sormioita (lyhyet koskettimet, tiivis asettelu) kuin vaikkapa Thulé-tehtaan 1800-luvun tuotokset. Periodisoittimista vertailuaineistona minulla oli Jukka Ollikan kaksisormioinen cembalo muutaman vuoden takaa. Sen koskettimien soittotuntuma on minusta yksi miellyttävimpiä. Zachariassenin mitat sattuivat vastaamaan aika hyvin myös ostamiani midikoskettimistoja. Midikoskettimistoissa oli 61 kosketinta, josta sai tulla myös konsolini kosketinmäärä, vaikkei se olisikaan uruille tyypillinen. Rekisteritappeja ei konsoliin tulisi, koska äänikerrat valitaan tietokoneen näytöltä.

Konsolin pääosa jo pohjamaalattuna. Sisustus on vielä tekemättä ja penkki pahasti kesken. Penkin kanteen sattui löytymään etureunaltaan lähes luontaisesti oikealla tavalla kaareva lauta. Kun kerran noin kivasti pääsi käymään, reuna sai jäädä lähes silleen, ymmärtääkseni ei kuitenkaan Martin Heideggerin tarkoittamassa merkityksessä.

Jalkio oli jo valmiina, joten siitäkään ei tulisi Normann-kopiota. Jalkio osoittautui kuitenkin mitoiltaan hyvin sopivaksi suunnitelmiini, ja sen lähinnä barokkinen muotokielikin olisi kivasti yhdistettävissä konsoliin.

Referenssiksi Googletin myös runsaat määrät soittopöytien kuvia. Lisäajatuksia syntyi myös Uppsalan Åkerman & Lund -urkujen soittopöydästä (ko. verstaalla opissa käynyt Petter Lybeck rakensi soittopöydistään hyvin samannäköisiä), joka sekin on Normann-urkujen aikalainen. Åkerman & Lundilta varastin yläreunassa kiertävän lista-aiheen, joka antaa koriste-efektinsä lisäksi tässä tapauksessa myös lisäjäykkyyttä painon minimoinnin nimissä ohuiksi tehdyille sivuseinille.


Sormiot vielä sovitusvaiheessa. Soittopöydän sisustus on osittain öljyttyä harmaaleppää, osittain koivua, jota ovat myös jalkio sekä urkupenkin kansi. Yläreunan lista-aihetta ei tietääkseni Normann-uruissa ole, vaan lainasin sen Åkerman & Lundilta.

Konsolin runko tehtiin noin 16-milliseksi höylätystä männystä, josta tarvittavat osat liimattiin, sahattiin ja kasattiin kaapiksi. Tämän jälkeen kaappia maalattiin valkoisella munaöljytemperalla lukuisia kertoja ja kitattiin sekä hiottiin likimain joka välissä. Munaöljytempera on melko hidasta kuivumaan, ja tuoreena maalipntaa ei kannata yrittää hioa. Useista läpikuultavista maalikerroksista syntyi lopulta kuitenkin oikein kelpo pinta. Sormiokoskettimistojen rungon verhoilin aivan tavallisen ankealla harmaalepällä, joka tosin öljyttynä saa melko kauniin punertavan sävyn. Soittopöydän muu sisustus on koivua, kuten ovat myös jalkio, penkin kansi sekä penkin orsi. Nämä osat myös jäivät puupintaisiksi ja ne imeytettiin useaan kertaan kiinanpuuöljyllä. Soittopöydän kansi jäi ainakin tässä vaiheessa tekemättä, mutta eihän sitä kannella soiteta.

Sormiokoskettimistojen sovittaminen konsoliin tapahtui verstaalla, ja niiden sähköosat olivat aika lailla valmiina, mutta jalkion kanssa joutui näkemään vaivaa. Päädyin muokkaamaan kolmannen sormiokoskettimiston alkuperäisiä sormiokoskettimiston jaolla oleviä piirilevyyn integroituja kytkimiä juottamalla joka väliin rutkasti paukkulankaa. Se oli älyttömän työlästä, joskaan ei maksanut juuri mitään, ja tuloksesta tuli melko häiriöaltis ja epävakaa, suorastaan radiolähetin. Suunnitelmissa on korvata jalkion kytkimet joko magneettikytkimillä tai mikrokytkimillä, jos riittävän kestäviä jostain löytyy.

Jalkion midifiointi perustui olemassaolevan MIDI-sormiokoskettimiston elektroniikalle, josta palastelemalla ja juottamalla väliin ristikytkentäkaapelia syntyi tällainen himmeli. Lautaan kiinnitetyt kytkimet sijoitettiin jalkiokoskettimiston alle.

Sormiokoskettimistojen muovisuus häiritsee kovasti visuuaalista silmääni ja tuntuu soitettaessa. Ne aion jossain vaiheessa korvata omatekoisilla puukoskettimilla. Nykyinen soittotuntuma on turhan kevyt, ja kosketinta painettaessa ääni syttyy oikeisiin urkuihin verrattuna ehkä vähän turhan myöhään, mutta eipä tähän hintaan voi kovin ihmeellisiä tuntumia odottaakaan. Jos ei nyt artikulointia, niin on tällä mahdollista harjoitella ainakin olemisen koordinointia urkuja soitettaessa. Ja kyllä ne halvimmasta päästä olevat sähkösoittimetkin vaikuttavat aika lailla heppoisilta. Tämän soittimen ääni on autenttinen ja pesee mennen tullen monet kalliit digitaaliurut.

Alkuperäisen tarpeen soittokonsoli on jo täyttänyt ihan riittävästi. Sain harjoittelut harjoiteltua sillä erää.

Konsoli vihdoin harjoittelukunnossa. Sähköiset osat ovat osittain vielä irrallaan ja lopulliset paikat niille on vielä jyrsimättä soittopöytään. Kuvassa työn alla on joku Bachin poikien preludi.

Lisää yleistietoa virtuaaliuruista ja soittokonsoleista täällä.

Päiväkirjamerkintäni koskien virtuaaliurkuja ja konsolin tekoa täällä.

15.11.2013
Päivitetty 10.11.2016