Mensuurit

Tässä kaaviossa ovat opus ykkösen tähänastiset mensuurit (värilliset viivat) verrattuna Töpferin normimensuuriin. Vaakasuoralla akselilla on pillin soiva sävelkorkeus ja pystysuoralla pillin laajuus puolisävelaskelittain suhteessa Töpferiin. Sivusuhde on pillin sisäsyvyyden ja -leveyden suhde (vertiefung). Huulenleveys on ilmoitettu suhteena vastaavan metallipillin ympärysmittaan ja suun korkeus suhteessa huulenleveyteen.

Gedackt on laajin äänikerta ja tehty Bormannin (1970-luku) mensuuritaulukon mukaan lukuunottamatta ylintä oktaavia. Sen osalta olen muuttanut progressiota loivemmaksi (alkuperäinen kuvaaja katkoviivalla). John Boersma kritisoi jossain Die Hausorgel-lehden artikkelissaan Bormannin gedacktmensuuria diskanttia kohti liian paljon laajenevaksi. Esimerkiksi Anders Thulén kamariurkujen (1850-luvun klassiseen urkujenrakennukseen orientoituneen) gedacktmensuurin ylimmän oktaavin laajeneminen on paljon maltillisempaa kuin Bormannilla. Itse asiassa tällä muutoksella laajuusmensuuri mukailee melkolailla paremmin myös Thulén gedacktia (kuvaajan viereinen katkoviiva), mikä lienee tarkoituksenmukaista urkujen kokonaissoinnin kannalta. Gedacktini sointiin olen tässä vaiheessa kokolailla tyytyväinen.

Nelijalkainen äänikerta on saanut vaikutteita Anders Thulélta enemmänkin. Se on progressioltaan täysin Thulén prinsipaali (romantiikan ajan Flöjt amabile), mutta basson sivusuhdetta olen hieman muokannut prinsipaalisempaan suuntaan. Nelijalkaisen huulenleveys on kapea: 1/6:n paikkeilla pyöreän pillin ympärysmitasta. Tällaisen pillin pitäisi soida laulavan italialaisen prinsipaalin tyyliin. Kaaviossa on vertailun vuoksi merkitty katkoviivalla myös Bormannin alkuperäisen nelijalkaisen huiluäänikerran mensuurikuvaaja. Kuvaajien eron perusteella voitaisiin olettaa, että alkuperäiseen nähden tämä äänikerta on ainakin hiljaisempi äänenvoimaltaan eikä ehkä niin pistävän kuuloinen yläpäässä.

Kaksijalkainen on tässä vaiheessa ainakin vielä suoraan Bormannin ohjeilla tehty. Principal on näiden urkujen julkisivuäänikerta ja ääneltään kevyt sekä nopeasti syttyvä. Sen bassopää soi salicionalmaisesti, sitten laulavasti ja lopulta diskantissa lähestyen terävää principalsointia, kuten Bormann asian kuvaa. Yksinään soitettuna se on tuskin äänekkäämpi kuin gedackt, mutta yhdessä ”värittömien” 8´ ja 4´ huilurekisterien kanssa sen äänenvoima tuntuu kasvavan.

Kuvaajien perusteella voitaneen siis tehdä sellainen tulkinta, että urkujen äänenvoima kasvaa diskanttia kohti, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin alkuperäisissä Bormannin uruissa. Tällainen kasvu korostaa neliäänisen soiton ylintä ääntä, ja polyfonista musiikkia lienee helpompi seurata kuin puhtaasti romanttisilla uruilla soitettuna. Kirkkourkujen ja kotiurkujen soinnilta edellytetään hieman eri asioita, koska akustiset ympäristöt ja käyttötarkoitukset poikkevat melkoisesti toisistaan. Sillä tuntumalla, joka minulle on kotiuruista tullut, näyttäisivät tämänkaltaiset ylöspäin nousevat mensuurikuvaajat olevan niissä lähes säännönmukaisia.