Päiväkirja

jossa selostetaan noin viisiäänikertaisen puupillisen urkupositiivin rakentamisesta sivupoluille karkaillutta urkuharrastusta.

Taanilan urkuhistoria ja kilpailukykyloikka

09.08.2016

Kleopatrasta Juha Sipilään. Luento Vetelin lukion salissa 7.8. klo 14
Urkumusiikin lumo ja kilpailukykyloikka. Konsertti kirkossa 7.8. klo 19

Hannu Taanilaa on muistaakseni jossain yhteydessä hieman ilkeämielisestikin luonnehdittu DDR:n kansanpuistoon unohtuneeksi vanhaksi kovaääniseksi. Tämä Organum-seuran kunniajäsen, Yleisradion pitkäaikainen, nykyään eläkkeelle jäänyt toimittaja, tarjosi Vetelin ensimmäisten irtanaisviikkojen tilaisuuksissa viime sunnuntaina urkuhistoriaa omalla höystöllään. Paikallisessa elämänmenossa ainutlaatuista luentoa oli tullut todistamaan viitisenkymmentä kuulijaa yli kirkkokunta- ja puoluerajojen, illan konsertissa väkeä oli ollut vielä reilusti enemmän. Kertoneeko tämä sitten jotain maamme hengellisestä tilasta, nykypolitiikasta, musiikin voimasta vaiko Taanilasta itsestään, jääköön itse kunkin pohdittavaksi. Hänen kiinnostava kiertojuoksunsa vilisti postmodernin helponoloisesti halki urkuhistorian vuosisatojen. Mutta niin se on mentäväkin, kun kyseessä on niin pitkä ja monipolvinen historia ja kun kyseessä on Hannu Taanila.

Tarina alkaa Kleopatrasta, jonka aikoina urut olivat jo käytössä. Hän oli kuuluisaa ja monipolvista Ptolemaiosten sukua, joka hallitsi ajanlaskun alun molemmin puolin Egyptissä. Ptolemaios toisen kaudella perustettiin Aleksandriaan maailman ensimmäisenä yliopistona pidetty Museion. Siellä vaikutti myöhemmin historiasta tunnettuja ihmeellisiä tyyppejä, kuten Erastothenes, joka noin 200 eaa. mittasi maapallon ympärysmitan, matemaatikko Eukleides ja muita. Yksi tyyppi oli Ktesibios aleksandrialainen, antiikin ajan Leonardo da Vinci, joka kehitteli kaikenlaisia koneita. Yksi koneista oli hydraulis, veden- ja ilmanpaineen avulla toimiva urku.

Soittimet jaetaan Taanilan mukaan kolmeen eri alalajiin: kalistimiin, kielisoittimiin ja puhallinsoittimiin. Urut ovat puhallinsoitin, joskin monimutkaisen kehityskulun tulosta. Yksinkertaisesta pillistä ja huilusta saadaan vain yksi sävel ja vain niin kauan kuin ihminen jaksaa puhaltaa. Jos meillä on pillejä, jotka panemme tukkiin peräkkäin, saadaan asteikko ja syntyy panhuilu. Ktesibios kehitti tällaiseen soittimeen vakiopianeisen ilmansyötön, ilmalaatikon ja jokaiselle pillille koskettimen. Näin saadulla soittimella voitiin soittaa moniäänistä musiikkia ja vaikka kuinka kauan. Pian tämän jälkeen uruissa siirryttiin vedenpaineen vakioimasta ilmanpaineesta palkeilla tapahtuvaan ilmansyöttöön.

Kreikkalaiset kehittelivät monimutkaisia teknisiä laitteita, kuten vesimylly, tuulimylly ja urut, mutta vasta roomalaiset, omaksuttuaan nämä keksinnöt, laittoivat ne käyttöön suuren valtakuntansa eri puolilla. Urkuja käytettiin ulkoilmatilaisuuksissa: gladiaattorinäytöksissä, kulkueissa, juhlissa ja orgioissa. Konstantinopolin hippodromin obeliskiin (300-l jKr.) on kuvattu kaksi organumia. 700-luvulta on säilynyt kuvauksia venetsialaisten kauppiaiden Bysantinmatkoilta, joilla he olivat nähneet urkuja. Sitten vuonna 767 (jKr.) Bysantin yksi keisari lähettää diplomaatin frankkien maalle tapaamaan barbaaripäällikkö Pipin pientä. Tämä toi mukanaan Bysantista liikelahjan, joka oli pieni urkusoitin, jossa oli palkeet.

Näin kului urkuhistorian ensimmäinen vuosituhat. Sen aikana urut oli rilluttelusoitin ja hallitsijoiden mahtailun väline. Toisella vuosituhannella urut levisivät luostareihin ja kirkkoihin. Tämä toinen vuosituhat päättyy suunnilleen Johann Sebastian Bachin kuolemaan vuonna 1750. Siitä eteenpäin urkujenrakennus ja urkumusiikki ovat Taanilan mukaan vain rappeutuneet.

Frankit alkoivat tehdä lahjana saamansa urun esikuvan mukaan itse urkuja, joista tuli kuitenkin hirvittävän hankalia, isoja ja kömpelöitä. Siltä ajalta on peräisin saksankielen termi "Orgelschlagen", joka oli käytössä urkujensoittamisesta vielä 1600-luvun alussa. 800-luvun alussa Venetsiasta Ranskaan tulee munkki, joka oli oppinut Konstantinopolissa urkujenteon. 806-808 (jKr.) hän rakensi ensimmäiset kreikkalaiseen tapaan tehdyt urut. Tämän jälkeen antiikin Kreikasta pohjoiseen tuotu vieraslaji alkoi elää ihan omaa elämäänsä.

Mutta miten urut tulivat kirkkoihin? Kristillinen kulttuuri on aina korostanut nöyryyttä ja vaatimattomuutta: "oikea oppi on kulkea rohtimissa ja syödä porkkanaraastetta". Ortodoksinen liturgia ei edelleenkään salli soittimia, koska vain ihmisen ääni on täydellinen soitin.

Spekuloidaan, että Paavi-instituution syntyessä haluttiin matkia Rooman keisarien loistoa, ja kun esimerkiksi keisari Neron tiedettiin soittaneen urkuja, niin paavitkin halusivat ottaa urut mahtailun välineekseen. Toinen tekijä on se, että alkujaan jumalanpalveluksissa papit olivat resitoineet Raamatun tekstejä, mutta pikku hiljaa musiikki oli irtautunut omaksi elementikseen liturgiassa, ja syntyi se instituutio, jonka jäänne on nykyinen kirkkokuoro. Urkuja käytettiin aluksi apuna musisoinnin opettamisessa. Urkujenrakennuksen kehitys pääsee todella vauhtiin siinä vaiheessa, kun urkuja aletaan rakentaa kirkkoihin.

Vajaassa 700 vuodessa urut olivat kehittyneet melkolailla täydellisesti sellaiseksi kuin ne nykyään ovat. Esimerkkinä Taanila mainitsi Bolognan San Petronion soittimen, joka on 1400-luvun lopulta ja "toimii kuin tauti eikä yksikään Virtasen urkurakentamo ole käynyt sitä repareeraamassa, luojan kiitos, eikä päästetäkään". Urkujen rakentaminen oli näyte insinööritaidosta, ja ne olivat monimutkaisin mekaaninen laite 1700-luvulle saakka, jolloin ensimmäinen kutomakone, Kehruu-Jenny, saatiin valmiiksi.

Urut säilyivät edelleen rikkaiden porvarien ja hallitsijoiden pröystäilyn välineenä: mahtavimmat urut sijoittuvat Euroopan kartalla rantaviivalle Riiasta Espanjaan ja Italiaan, usein suurten jokien suistoissa sijaitsevien rikkaiden kauppakaupunkien kirkkoihin. Esimerkiksi juuri Bolognassa on Paavin tuomiokirkko, jossa on "kuhan nyt joku soitin", ja sitten porvarien rakentama San Petronio, jossa on kaksi loistavaa soitinta. Porvaristo kilpaili parhaista urkujenrakentajista, komeimmista uruista, ja parhaista urkureista. Urkureita palkkasivat kaupungit, ei kirkko.

Urut on läpeensä eurooppalainen instrumentti, mutta ei ole olemassa mitään urkuja sinänsä, samassa merkityksessä kuin on yksi ja sama flyygeli, jolla soitetaan samalla tavalla samaa musiikkia "Hangosta Petsamoon ja vähän muuallakin" (Toim. huom. piano on soittimena myöhäisempi ja sen kehittyessä ajat ja olot sekä musiikilliset tarpeet olivat erilaiset). Urkuja tehtiin eri traditioissa. Italiassa hallitsi katolinen kirkko, ja siellä tehtiin 1500-luvulta 1700-luvulle vain yhdenlaisia urkuja. Espanjalainen urku pohjautuu italialaiseen traditioon, mutta se lähti omille teilleen. Espanja oli yksinvaltainen maa ja siellä oli vain yhdenlaisia urkuja. Ranska on kaiken direktivismin alku ja juuri ja siellä 1500-luvun lopulla tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen kaikki ranskalaiset klassiset urut ovat täsmälleen samanlaisia. Sen sijaan mitään Saksan maata ei ole ollut olemassa, koska alueella oli 1700-luvun loppuun saakka yli 330 erilaista itsenäistä ja keskenään kilpailevaa hansakaupunkia, vapaakaupunkia, valtakunnankaupunkia, kreivikuntaa, herttuakuntaa... Saksassa ruhtinaat kilpailivat keskenään muusikoista ja soittimista, ja siksi saman kaupungin eri kirkoissakin on ollut hyvin erilaisia soittimia.

Hannu Taanila osoitti luennollaan, että urkuhistoria on riippuvainen muusta historiasta. Me yhdistämme urkumusiikin lähinnä Saksaan ja Bachiin, vaikka Bachin urkumusiikki on aivan mitätön osa kaikesta siitä musiikista, jonka hän kirjoitti. On olemassa erilaisia urkuja ja erilaisia urkumusiikeita, koska uruille kirjoitetaan semmoista musiikkia, mitä sillä voidaan tehdä. Musiikkiin vaikuttavat myös yhtesikunnalliset ja uskonnolliset olot.

Espanjassa urkumusiikin kukoistuskausi oli hyvin lyhyt, 1500-luvun lopulta ehkä vuoteen 1650, Italiassa kukoistus loppuu noin vuonna 1660. Ranskassa kukoistus alkaa 1600-luvun alussa ja kestää suureen vallankumoukseen 1789. 1700-luvun alkupuolella porvarit lähtevät kirkoista pois, ja syntyy orkesteri, julkisen konsertin instanssi sekä ooppera. "Kirkkoihin jää loistavat urut ja pappi ja muutama vanha mummo". Urkujen käyttö taantuu vain lähinnä virsilaulun säestykseksi. Siihen loppuu länsimainen urkumusiikki, ja sen jälkeen uruille tehdään vain jäljittelymusiikkia. Yksi pieni poikkeus on ranskan "myöhäissyksy" 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, ja "sitä urkurit soittavat, koska ne eivät siitä oikeasta vaikeasta urkumusiikista ymmärrä tai halua tietää mitään".

Yleisökysymys Lapuan tuomiokirkon suurista uruista vei luentoa vielä vähän pidemmälle: Rappiokaudella, jota elämme ja joka on saavuttanut Taanilan mukaan huippunsa Juha Sipilän kaudella, urkujenrakennus on prameutunut ja prameutunut. On rakennettu sellaisia urkuja, "joiden soittamiselle ei oikein ole enää tarvetta". Tämän kehityksen huippu on Walckerin Nürnbergin puoluepäiville vuonna 1936 rakentama viisisormioinen ja 220-äänikertainen urku. Taanilan mukaan on olemassa täydellisiä ja loistavia urkuja, joissa äänikertoja on kymmenen ja joilla pystyy soittaa sellaista musiikkia, jota ei pysty soittaa edellämainituilla Walckereilla. Pienten urkujen harrastajana olen tästä asiasta samaa mieltä. Lapuan urut ovat Taanilan mukaan tarpeeton lelu, joka kuvastaa hyvin lapualaisten sielun estetiikkaa. Samaan kategoriaan hän laittoi Turun Mikaelinkirkon muutama vuosi sitten valmistuneet urut, joiden tärkein ominaisuus on se, että siellä on Suomen suurin urkupilli. Nämä urut olivat muuten epäkunnossa jo ennen vihkimistään.

Vauhtia metsätöihin
Illan konserttiin en ehtinyt osallistua, mutta näinä multitaskingin kulta-aikoina seurasin puolella korvalla nettilähetystä tapahtumasta. Koska en ollut paikalla, jätän konsertin musiikillisen arvostelun suosiolla muille ja keskityn Hannu Taanilaan. Jos on kuunnellut Taanilan radio-ohjelmia, joita vielä 2000-luvun puolivälissä tuli suorina lähetyksinä, jäi illan anti vähäiseksi. Yleisön edessä hän antoi kuvan itsestään hyväntuulisena eläkemiehenä, joka sanoo paljon, mutta ei sano mitään uutta. Siinä suhteessa Taanila ei pettänyt yleisöään, joka luultavasti halusikin kuulla juuri sitä tuttua ja turvallista.

Ohjelmassa oli Widorin urkusinfonian osa ja Bachin C-duuri-Toccata, -Adagio ja -Fuuga sekä koraalialkusoittoja Bachilta ja Böhmiltä. Pääpaino tuntui olevan viimemainituissa alkusoitoissa, joiden kukoistuskausi oli hyvin lyhyt ja tapahtui vain Saksassa.

Monessa mielessä näyttää siltä, että uskonpuhdistus sekä sitä seurannut ns. puhdasoppisuus ja karoliinisen barokin aika oli luterilaisuuden ja luterilaisen virren kulta-aikaa. Tätä Taanilakin tuntui alleviivaavan, suorastaan jankuttavan. Hän luki yleisölle nykyvirsikirjan koraalien "Oi Taivallinen Isämme" ja "Enkeli taivaan" sekä parin muun virren alkuperäisiä suomennoksia ja kritisoi samalla uusia virsiä, joiden sanoitukset ovat "täynnä tyhjyyttä". Näillä kohtuullisen konservatiivisilla laulumailla tuollainen puhe varmaan uppoaa yleisöön. Ja kyllähän se oikeastikin on niin, että Lutherin Martin tai Maskun Hemmingin runous on aivan eri juttu kuin vaikkapa Hilja Haahden runous.

Samalla perehdyttiin kädestä pitäen siihen, mihin käyttöön koraalialkusoittoja aikanaan tehtiin ja missä ympäristössä. Koraalialkusoitot ovat Taanilan mukaan itsenäisiä urkusävellyksiä eivätkä mitään alkusoittoja ja lämmittelyä, joilla aloitetaan virrenveisuu. Soittajan, ja miksei myös kuulijan, on tärkeää tuntea mm. se, millaiseen virsitekstiin ja mitä teologista funktiota varten alkusoitto on sävelletty ja missä kohtaa virsikirjaa kyseinen virsi on sijainnut. Luentoa tukivat DU Matti Pohjoisahon uruilla soittamat esimerkit.

Minulla ei ole aikaisemmin ollut tilaisuutta kuulla Hannu Taanilan luentoa paitsi radiosta. Laajan yleissivistyksensä ja nopean ajatuksenjuoksunsa voimin hän tuntuu saavan yleisön mukaansa, vaikka keskimäärin kiinnostavat viittaukset päivänpolitiikkaan äityvät välillä jopa häiritsevästikin yleisöä kosiskeleviksi. Liekö taustalla halu testata kuulijoita vaiko puhdas populistinen markkinameininki (enkä nyt ole ollenkaan sitä vastaan, että joku popularisoi urkujen ja urkumusiikin asiaa). Radiossa Taanilan osaamiskeskus "toimii kuin tauti", livetilanteissa pienin varauksin.

Jos on uusi virsirunous täynnä tyhjyyttä, niin samanlaisia ongelmia tuntui olevan myös Hannulla itsellään. Osuvaakin kritiikkiä nykymenosta ja -asioista tuli suuntaan jos toiseen, mutta kaunis musiikki, rehevä runous ja kinkun- sekä lipeäkalantuoksulla tunnelmointi antoivat vaivatulle sielulle vain melko laihan lohdun. Eri asia on, löytyykö sellaisia vaivattuja sieluja enää mistään. Arvoituksellinen ja jo radioajoilta tuttu loppukommentti "joulu tulee" jätti kuulijat odottamaan vielä jotain, ehkä seuraavaa luentoa tai ainakin joulua. Tilannetta ei helpottanut sen jälkeen kuultu (VT:n Joosefilta lainattu) heitto: "älkää riidelkö kotimatkalla". Siinäkö kaikki? Eikö tämä tällainen ole juuri sitä pikkuporvarillista sentimentaalisuutta, jota Taanila on nykykirkon menossa kritisoinut? Vai onko aivan täydellisen väärä lähtökohta yrittää etsiä tästä tämänkaltaisesta sisällöntuotannosta jotain sisäistä logiikkaa?

Elämme ajassa, jossa ihmisten, kansakuntien ja yhteisöjen yhteinen päämäärä tuntuu olevan hukassa. Koska illan nimeksi oli annettu kilpailukykyloikka, sitä tulee ajatelleeksi, että ehkä tässä kaikessa vatuloinnissa ja sisällönpuutteessa olisikin ollut analogia siihen kilpailukyky- tai tuottavuusloikkaan, jota toisaalla on kovasti yritetty ja johon tämä Taanilan otsikkokin varmasti viittasi. Taanila ei edusta kirkkoa eikä hän puhunut seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa, mutta tällainen nostalginen pohdinta siitä, miten joskus ennen kaikki oli aitoa ja paremmin ja nykyään enää ei, vaikuttaisi olevan melko suosittua myös kirkollisissa piireissä. Onkohan menneisyyden ihannointi ja sinne pakeneminen tullut jo esteeksi sille, että käärittäisiin hihat ja keskityttäisiin nykyhetkeen?

Mutta tämä on urkublogi. Musiikki on kaunista ja kulttuurihistoria tärkeää tuntea. Siitä nousee sivistys. Tässä suhteessa Taanila hakee vertaistaan, ja hänen antiansa on kiitettävä. Uskoisin, että päivän luennon kollektiivisia tunnelmia hyvin kuvaava oli se  lausahdus, joka kuului jostain suunnasta poistuttaessa tapahtumapaikalta: "mielenkiintoista asiaa, jos tuosta nyt edes osa piti paikkansa". Asia on oikeaa, mutta astian maku vahva. Siinä on omat hyvät puolensa, mutta myös omat ongelmansa.

On totta, että tietyn aikakauden urkumusiikki toimii parhaiten aikakautensa uruilla soitettuna, mutta illan aikana kuultu A-tason urkujensoitto, nettilähetyksenäkin, antoi hienon käsityksen siitä, mihin kaikkeen Vetelin kirkon joskus rappiotyylisiksi ja toimimattomiksi tuomitut isot urut kykenevät, kun soittaja vain osaa.

 

kommentteja: 0

ei vielä kommentoitu

kirjoita kommentti:

* pakolliset kohdat
nimi:*
sähköposti: (ei julkaista)*
kommenttisi: *
 
Kirjoita kuvassa näkyvät numerot:*
Captcha
Powered by CMSimpleRealBlog