Rakennetaan urut

Urut

Professori Ilmari Krohn kirjoittaa Tietosanakirja Oy:n 1919 ilmestyneessä Tietosanakirjan osassa X uruista näin.

Etupäässä jumalanpalveluksissa käytetty ilmavirran avulla toimiva soittokone. Urkuja voidaan verrata monenlaisista puhaltimista kokoonpantuun orkesteriin, sillä erotuksella, että soittajina tarvitaan vain kaksi henkilöä, urkuri ja palkeiden käyttäjä (urkujenpolkija). Jälkimmäisen tehtävät suorittaa uudenaikaisissa u:ssa useinkin sähkökone. Onpa yritetty urkuriakin korvata koneella (o r g a n o l a lla, vrt. Pianola). Jonkinlainen koneellisuus ja epäyksilöllisyys onkin kaikissa tapauksissa u:n äänelle ominainen, sentähden etteivät sen voimavivahteet ole koskaan täysin yksityiskohtaisesti vaihdeltavissa. Tätä puutosta on kyllä koetettu korvata moninaisin keinoin. Erilaatuisten pillistöjen erivahvuisia sointivärejä voidaan sommitella monilukuisiin äänikertayhdistelmiin, ja näitä voidaan soiton ajalla vaihtaa millä kohdilla hyvänsä. Elleivät soittajan kädet tahi jalat ole vapaat käyttelemään sointivaihdoksiin kuuluvia laitteita (rekisterinappuloita ja yhdisteitä), tarvitaan sitävarten eri henkilö hänen avukseen (ks. R e k i s t e r i). Myöskin saman sointivärin äänivoima saadaan hiljenemään ja vahvenemaan erityisillä paisuttimilla (ks. t.), joita kuitenkin yleensä käytetään vain erinäisiä heikompiäänisiä pillistöryhmiä varten. Jos on tarjolla useampia paisuttimia, voidaan vapaasti erikseen muutella oikealla sekä vasemmalla kädellä soitettavien pillistöjen äänivoimaa. Mutta sen enempään yksilölliseen esitystapaan ei ole u:ssa mahdollisuutta. Kaikki samalla kädellä soimaan saatetut äänikerrat noudattavat aina tarkasti samoja voimavaihteita. Sitäpaitsi tarvitaan jalat paisuttimien käyttelemiseen, jolloin jalkion soitto joko estyy tai ainakin häiriytyy. Täten kuuluu siis urkujensoiton pääsävyyn äänivoiman tasaisuus ja pelkästään määräjaksoinen vaihtelu. Kun tähän yhtyy äänen mahtavuus ja heikkenemätön kestävyys, tuntuu yleisvaikutus ikäänkuin yli-inhimilliseltä. U:ja käytetäänkin senvuoksi pääasiallisesti kirkkosoittimena.

U:n edeltäjiä olivat pan-huilu, kiinalainen tšeng sekä säkkipilli (ks. n.). Jotkut arvelevat Danielin kirjassa mainittujen makopillien (masrakitha, Dan 3:5,10,15) jo olleen jotain u:n tapaista. Varmoja tietoja palkeilla ja koskettimilla varustetuista pillistösoittimista on 2:selta vuosis. e. Kr; keksijäksi mainitaan aleksandrialainen Ktesibios (n. 170). Ilmavirta saatiin liikkeelle veden avulla, jonka vuoksi näitä soittimia nimitettiin vesi u:ksi (kreik. hydraulisI, lat. organum hydraulicum). Keisari Neron mainitaan innolla harrastaneen niiden käytäntöä ja rakennetta. Ne levisivätkin yleiseksi huvivälineeksi Rooman valtakunnan teattereihin ja sirkuksiin. Karthagon raunioista on löydetty vesi-u:ja tarkasti kuvaava savimuovailu. Vesi-u:n ohella käytettiin kuitenkin myös koneistoja, joihin ei veden voimaa tarvittu. Hajanaisia tietoja u:n rakenteesta tavataan eräillä 4-6:nnen vuosis. kirjailijoilla (Augustinus, Cassiodorus y. m.).

Silloisiin u:hin kuului vain yksi tahi kaksi oktaavialaa käsittävä diatoninen asteikko (8 tahi 15 pilliä). Hengellisen musiikin palvelukseen u. tulivat ensimmältä vain opetusvälineenä, jonka avulla luostareissa opiskeltiin kirkkolaulua. 9:nnellä vuosis. oli Ranskan ja Saksan munkistoissa lukuisia innokkaita urkurakentajia. Mutta jo v. 757 kuningas Pipin sai Itä-Rooman keisarilta lahjaksi u., jotka asetettiin kirkkoon jumalanpalveluksessa käytettäviksi. V.812 Kaarle Suuri teetti u. Aachenin kuninkaallisen palatsin hovikappeliin. V. 980 oli Winchesterissä Englannissa jo suuret kirkko-u., joihin kuului kaksi 20-sävelistä sormiota, kumpikin eri soittajaansa varten. Pillejä oli 400, siis 10 kutakin kosketinta kohti. Nämä soivat aina yhtäaikaa, ja soittimen ääni teki aikalaisiin ukkosenjyrinän kaltaisen vaikutuksen. 12:nnella vuosis. eristettiin pillistöt itsenäisesti soiviksi äänikerroiksi. Jalkio keksittiin Saksassa v. 1325. Kieliäänikerrat tulivat käytäntöön 15:nnellä vuosis.

Suurten kirkko-u:n ohella säilyivät entiset pienet, käsin kannettavat (portatiivi-) u. koti- ja huvisoittimena, joita käytettiin etenkin soololaulun säestykseen (14:nnen vuosis. "ars nova" Italiassa). 17:nnellä vuosis. käytettiin u:ja myös oopperaorkesterin vahvistimena, jolloin tilanteiden mukaan soitettiin milloin pehmytsävyisiä huilu-urkuja (organo di legno), milloin teräväsointisia kieliurkuja (regale). Tämä käytäntö lakkasi, niinpiankuin jousisoittimet ja piano (cembalo) kehittyivät soinniltaan kantavammiksi ja soittotavaltaan monipuolisemmiksi. 18:nnella vuosis. u:ja käytettiin yksinomaan kirkollisena soittimena. Silloisista urkurakenteen kehittäjistä on mainittava Bachin aikalainen Silbermann. Uusimman ajan urkurakentajista kuuluisimmat ovat Cavaillé-Coll (Ranskassa), Ladegast, Walcker, Sauer, Weigle (Saksassa), Hope-Jones (Englannissa). Suomessa ovat urkurakentajina toimineet Thulé (Tulenheimo), Zachariassen, Jurva ja Vikström.

U:n  r a k e n t e e s e e n   kuuluvat seuraavat pääosat: 1. p a l k e e t  (laskos-, kiila-, parallelli-, kuutio-, mäntä- sekä makasiinipalkeet); 2. i l m a k a n a v a t   ja ilma- (eli henki-) laatikot (liste- tahi keilalaatikot); 3. k o n e i s t o  l.  t r a k t u u r i  (mekaaninen, putkipneumaattinen tahi sähkökoneisto); 4. p i l l i s t ö   (huuli-, kieli-, täyte- ja kuoroäänikerrat). Urkupillit rakennetaan joko metallista (tinasta, sinkistä ja n. s. urkumetallista) tahi puusta. Sointivärinsä mukaan huuliäänikerrat ryhmittyvät prinsipaali-, viulu-, huilu- sekä tukittuihin (Gedackt-) äänikertoihin. Kieliäänikerrat jäljittelevät erinäisten meheväsävyisten orkesteripuhaltimien sointiväriä (oboen, klarinetin, fagotin, käyrä- oikotorven, pasuunan). Kuoro- ja täyteäänikerrat (Mixtur, Cornett. Quinta y. m.) eivät ole yksikseen käytettäviä, vaan ne sulautuvat u:n kokonaissointiin lisäten sen loistavuutta. Maailman suurimmat urut olivat 1915: Breslaun "vuosisataishallissa" (200 äänikertaa, 5 sormiota), Hampurin Mikaelinkirkossa (163 äänik., 5 sorm.), Libaun Kolminaisuudenkirkossa (131 äänik., 4 sorm.) ja Sidneyn kaupungintalolla (126 äänik., 5 sorm.).

Urkujen kirkollinen käyttö supistui keskiajalla lyhyisiin alku- ja välisoittoihin, joilla annettiin ääni messuaville papeille ja kuoroille. 16:nnella ja 17:nnellä vuosis. näistä kehittyi laajempia soittokappaleita (Gabrieli, Frescobaldi, Sveelinck y. m.), osaksi polyfonisia (Canzona, Ricecar), osaksi homofonisia (Toccata). Edellisistä kehittyi sitten fuuga-muoto. Paitsi näihin itsenäisiin esityksiin käytettiin u:ja myös polyfonisen kuorolaulun tukena ja vahvistimena. Uskonpuhdistus ei ensimmältä tuottanut muutosta urkusoiton liturgiseen käytäntöön. Vasta 17:nnellä vuosis. oivallettiin sen merkitys seurakuntalaulun säestimenä ja laadittiin tähän tarkoitukseen soveltuvia 4-äänisiä homofonisia koraalikirjoja (Scheidt). Kauan säilyi keskiajan pitemmistä messunosista (Gloria, Credo) periytynyt omituinen vuorotteleva esitystapa, jossa laulettavat ja pelkästään soitettavat virsisäkeistöt vaihtelivat keskenään. Jälkimmäisissä oli urkureilla tilaisuus näyttää koloratuuritaituruuttaan. Näistä alkuaan improvisoiduista virsisovitelmista sukeusi erikoinen koraalivariatsionien ja -preluudien sävellysmuoto. Bach kehitti tämän sävellyslajin täyteen henkevyyteen, kuvaillen sävelellisin keinoin kunkin virren hengellistä pääajatusta. Myös itsenäisen urkusävellyksen alalla (preluudit ja fuugat y. m.) kohoavat Bachin teokset saavuttamattomaan ylevyyteen. Hänen lähimmät edeltäjänsä olivat Böhm, Pachelbel ja Buxtehude. Bachin jälkeen urkusävellystyyli mataloitui (Vogler y. m.). Tyylisuunnan muutos oli niin jyrkkä, että Bachin teoksetkin jäivät arkistojen kätköön. Mutta kun ne 19:nnellä vuosis. taas tuotiin esille, kohosi niiden vaikutuksesta urkusävellys jälleen tositaiteelliselle tasolle. Tyylissä on aluksi noudatettu Bachin jälkiä (Mendelssohn, Ritter y. m.), mutta sittemmin on pyritty uudenaikaiseen orkestraaliseen käsittelyyn (Franck, Guilmant, Widor, Reger, Bossi y. m.). Samalla on myös alettu urkuja rakentaa suuriin konserttisaleihin, minkä johdosta uusin urkukirjallisuuskin on menettänyt entisen yksinomaan kirkollisen luonteensa.

[Abdy Williams, "The story of the organ" (1903) ; Wangemann, "Geschichte der Orgel" (1887) ; Tulenheimo-Merikanto, "Urut" (1916) ; Rietschel, "Die Aufgabe der Orgel im Gottesdienste bis ins 18. Jahrhundert" (1893) ; Schweitzer, "Deutsche und franzözizche Orgelbaukunst und Orgelkunst" (1906).]

I.K.

 

http://urut.polso.fi © 2009-2017 Heikki Polso| Viimeisin päivitys: 21.02.2017 16:59:04
Palautelomake on poistettu roskapostin takia. Asialliset yhteydenotot: rakennetaan ät urut piste polso piste fi
html| css| Tulostusnäkymä| Sivukartta| Kirjaudu